sunnuntai 6. maaliskuuta 2011

Paha, pahempi, yhteiskunta

Yhteiskunnallinen tyytymättömyys on kasvanut Suomessa, ainakin jos käytämme mittarina politiikkaa ja julkista keskustelua siitä. Politiikka on ryvettynyt vaalirahasotkuissa ja epämääräisissä toteutumattomissa lupauksissa. Perussuomalaisten nousua pidetään juuri yhtenä esimerkkinä protestista politiikkaa ja yhteiskuntaa vastaa. Mitä tarkalleen ottaen tarkoittaa protestoida politiikkaa tai yhteiskuntaa vastaan? Kun ihminen sanoo kyllästyneensä nykymenoon, mitä hän oikeastaan tarkoittaa? Olivatko asiat ennen paremmin, tuskin kuitenkaan. Suomi on tällä hetkellä paremmin toimeentuleva kuin koskaan aiemmin. Mistä sitten kiikastaa? Mikä on sitten politiikan vika? Itse politiikan vika on tuskin mikään, vika on ihmisissä, jotka tekevät politiikkaa ja jos tarkkoja ollaan niin vika lienee tuskin heissäkään vaan itse poliittisessa järjestelmässä.

Mikä on yhteiskunta ylipäänsä? Kun puhumme yhteiskunnasta, mitä se tarkoittaa? Yhteiskunta on abstrakti termi joka viittaa tietyllä alueella oleviin yksilöihin ja yhteisöihin. Nämä yksilöt ja yhteisöt muodostavat keskenään vuorovaikutussuhteita, samalla yhteiskunnissa on muodostunut insituutioita ja valtarakenteita. Kulttuuri on myös osa yhteiskuntaa. Nykyiset yhteiskunnat koostuvat kolmesta eri osa-alueesta, jotka ovat julkinen sektori (valtio), yksityinen sektori (markkinat) ja kolmas sektori (kansalaisyhteiskunta). Nykyisessä terminologiassa käytetään myös termiä neljäs sektori, joka tarkoittaa perhettä ja ystäväpiiriä. Yhteiskunta ei siis vain ole "tuolla jossain", vaan se on läsnä kaikkialla.

Mitä sitten vaadittaisiin poliittisen järjestelmän muuttamiseksi? No, yksiselitteisesti vaadittaisiin yhteiskunnallista muutosta. Yhteiskunnan rakenteiden todellinen muuttaminen onkin vain vaikeampaa kuin äänestäminen muutaman vuoden välein. Kaikki se mikä on yhteiskunnan vika, onkin itse asiassa meidän oma vikamme. Yhteiskunta ei ole tuolla jossakin, vaan se on juuri tässä ja nyt ja me kaikki olemme osa sitä. Yhteiskuntaa ei voi muuttaa muuttamatta myös itseämme, sillä yhteiskunta on kuitenkin sen osiensa summa. Jokainen kansalainen on osa yhteiskuntaa jossa hän elää. Se on vain näin yksinkertaista, sillä jokainen meistä vaikuttaa siihen millainen yhteiskunta esimerkiksi suomalainen yhteiskunta on. Mikä sitten saa ihmiset suuntaamaan syyttävät sormensa kohti yhteiskuntaa tai politiikkaa, loppujen lopuksi kansalaisethan ne ovat olemassa olevat kansanedustajat valinneet. Olisiko osittain myös peiliin katsomisen paikka?

Tarkoitukseni ei ole puolustella politiikkoja tai politiikkaa millään tavalla, vaan tuoda se fakta esille, että loppujen lopuksi tilanteen muuttamiseksi vaaditaan enemmän tekoja kuin eduskuntavaaleissa äänestäminen. Jotta yhteiskunnallisia rakenteita saataisiin muutettua, vaikka nyt enemmän kansalaisyhteiskuntaa suosivaksi niin se vaatisi ensinnäkin kansalaisyhteiskuntaan lisää aktiivisia toimijoita, sillä pelkkä valittaminen ei kuitenkaan vie asioita eteenpäin. Poliittisen järjestelmän muutos vaatii yhtä lailla uusia toimijoita, jotta yhteiskunta pysyy toiminnassa. Mikäli haluamme saada lisää vastuuta kansalle niin se tarkoittaa, että kansalaiset tulevat jatkossa osallistumaan aiempaa enemmän asioiden käsittelyyn, niin tiedollisesti kuin käytännöllisesti.

Rajaa puolueiden ja kansalaisjärjestöjen välillä tulisi kaventaa. Tämä voisi aktivoida uutta väkeä mukaan toimintaan. Yhteiskunnan tai politiikan syyllistäminen vaatii siis myös omaan peiliin katsomista. Mitä minä voisin tehdä toisin? Olla enemmän kiinnostunut politiikasta ja yhteiskunnallisista kysymyksistä kenties. Ainakaan ratkaisu ei löydy MTV3:n viihdeuutisista. Toivottavasti tämä herättää ihmiset ajattelemaan yhteiskunnallisia kysymyksiä aiempaa enemmän sillä ajatukset siitä, että yhteiskunnalliset asiat tai politiikka eivät kosketa minua ovat yksiselitteisesti vääriä. Politiikka luo suuntaviivat harjoitettavalle yhteiskuntapolitiikalle, joka taas koskettaa jokaista tämän yhteiskunnan jäsentä lukemattomin eri tavoin. Yhteiskunta ei ole tuolla jossain, se on tässä ja nyt.

sunnuntai 30. tammikuuta 2011

Kasvun edellytykset

Kasvun edellytyksistä keskustellaan talouspoliittisissa keskusteluissa kiivaasti. Muu maailma seuraa häikäistyneenä Kiinan, Intian ja Brasilia vuosittaista kasvuvauhtia bruttokansantuotteena mitattuna. Esimerkiksi lähes jokainen talousuutinen julistaa Kiinan vuosittaista kymmenen prosentin kasvua. Eurooppa ja Yhdysvallat jäävät uutisoinnissa positiivisien uutisten ulkopuolelle. Finanssikriisistä lauennut lama koetteli erityisesti Yhdysvaltojen ja Euroopan talouksia ja nousu on lähes olematonta Kiinaan verrattuna. Tulevaisuus on siis Aasian talousuutiset julistavat.

Näin epäilemättä onkin, mutta ei pelkästään näistä syistä mitä talousuutisointi antaa ymmärtää. Sillä siinä missä talousuutiset ja eri intressiryhmät haluavat antaa meille kuvan Aasian menestyksestä vain sen talouskasvuun perustuen, kysyykö kukaan, miksi talous kasvaa Aasiassa Eurooppaa ja Yhdysvaltoja enemmän? Voisiko vastaus löytyä niinkin yksinkertaisesta selityksestä kuin bruttokansantuotteen koko.

Vertaillaan hieman numeroita. IMF:n (kansainvälinen valuuttarahasto) mukaan maailman suurimmat bruttokansantuotteet asukasta kohden laskettuna ovat

Qatar 88 232 $
Luxembourg 80 304 $
Singapore 57 238 $
Norja 52 238 $
Brunei 47 200 $

Listan viisi suurinta bruttokansantuotetta asukaslukuun suhteutettuna löytyy suhteellisen pienistä, mutta vauraista maista. Samalla kolmen viidestä (Qatar, Norja ja Brunei) takaa korostuu raaka-aineiden merkitys vauraudelle. Luxembourgin ja Singaporen korkea bkt luku selittynee pankkitoiminnalla kun kyseiset maat ovat enemmän tai vähemmän kaupunkivaltioita.

Tämän jälkeen listalla ovat teollistuneet länsimaat, eli Pohjois-Amerikka, Länsi- ja Pohjois-Euroopan maat, Australia, Etelä-Korea, Japani ja muutamat suuret öljymaat kuten Kuwait ja Arabiemiraatit. Esimerkiksi Suomen bkt per asukasta on 34 401$ kansainvälisen valuuttarahaston mukaan Suomi on IMF:n listan sijalla 22. kun listalla on kaiken kaikkiaan 192 maata. Havainnollistaakseni bkt per asukas lukuja liitän tähän IMF:n tilaston kolmekymmentä ensimmäistä maata tästä tilastosta.

1 Qatar 88,232
2 Luxembourg 80,304
3 Singapore 57,238
4 Norway 52,238
5 Brunei 47,200
6 United States 47,123 —
Hong Kong 45,277
7 Switzerland 41,765
8 Netherlands 40,777
9 Australia 39,692
10 Austria 39,454
11 Canada 39,033
12 Ireland 38,685
13 Kuwait 38,293
14 Sweden 37,775
16 Denmark 36,764
17 Iceland 36,681
18 Belgium 36,274
19 Germany 35,930
20 United Kingdom 35,053
22 Finland 34,401
23 France 34,092
24 Japan 33,828
25 Korea, South 29,791
26 Spain 29,651
27 Italy 29,418
28 Israel 29,404
29 Greece 28,833
30 Cyprus 28,045

Länsimaat Suomi mukaan luettuna menestyvät bkt per asukas vertailussa erittäin hyvin. Kun nyt sitten verrataan näitä edellä olevia maita tämän hetkisiin talouskasvun buumimaihin niin havaitaan, että luvut ovat aivan toista luokkaa.
Otetaan esimerkki tarkasteluun maailman tämän hetkinen talousveturi Kiina. Kiina löytyy IMF:n listalta sijalta 93. Kiinan bkt per asukas on vaatimattomat 7 500 dollaria per asukas. Brasilian vastaava luku on hieman yli 11 000 dollaria ja Intian vaivaiset hieman yli 3 000 dollaria per asukas. Kun nousevista talouksista puhutaan niin jo pelkästään näitä lukuja tarkastelemalla ymmärretään, missä maissa kasvu on vielä mahdollista ja missä kasvu on jo kokonsa puolesta hitaampaa. Ei liene realistista odottaa, että edellä mainitun listan kolmekymmentä "parasta" bkt per asukas lukemaa voi kasvaa samaa vauhtia kuin Kiinan, Brasilian tai Intian luvut.

Suomessa on oltu vastaavalla tasolla bkt per asukas luvuissa viimeksi 1970-luvulla. Pitäisikö meidän reippaamman talouskasvun nimissä palata 70-luvulle? Tässäkö on suurien kasvulukujen ja sijoittajien toivoma malli, tuhotkaamme yhteiskuntamme infrastruktuuri ja palatkaamme ajassa taakse päin jotta suuret kasvuluvut mahdollistuvat?

Sama ilmiö toistui uutisoinnissa kun havaittiin, että viime vuoden eniten noussut pörssi oli Ulan Batorin pörssi. Mongoliassa kasvu lienee mahdollista juuri sen vuoksi, että kehitys on valmiiksi ollut suhteellisen "matala" ja hinnat edullisia verrattuna vaikkapa Lontoon pörssiin.

Seuraavan kerran kun taloustoimittajat / taloudellisten etujärjestöjen edustajat kuolaavat suurien kasvulukujen perässä kannattaa muistaa mitkä tekijät näiden kasvulukujen taustalla vaikuttavat.

Avoimuudesta

Käsi ylös kaikki ne joille tuli yllätyksenä, että Yhdysvaltojen ulkopolitiikka keskittyy ajamaan räikeästi vain maan omia etuja tai se, että Yhdysvallat käyttäytyy maailmalla kuin ylimielinen teini-ikäinen. Kirjoitan tällä kertaa Wikileaksista, aiheesta joka on lähes jokaisen sanomalehden otsikoissa. Mikä on ylipäänsä Wikileaks? Omassa pohdinnassani pyrin katsomaan asiaa hieman totutusta poikkeavasta näkökulmasta. En tarkastele Julian Assangea tai hänen persoonaansa, enkä myöskään puutu Assangea koskevaan rikostutkintaan, sillä minulle Wikileaks on paljon enemmän kun sen puhemiehenä esiintyvä Julian Assange.

Mikä on Wikileaksin merkitys kansainvälisen politiikan näkökulmasta? Käykö niin kuin useat valtiomiehet ja "vapaanmaailman edustajat" ovat pelotelleet, että asioita hoidetaan entistä suljetuimmissa piireissä vai aukeaako kansainvälinen politiikka entistä avoimemmaksi ja läpinäkyvämmäksi? Vastausta ei tiedä vielä kukaan, mutta mielenkiintoisinta kohussa onkin se kuinka monet länsimaiden päämiehet, jotka itse ovat olleet mukana levittämässä vapautta ja demokratiaa maailman eri kolkkiin nyt niin kiivaasti vastustavat Wikileaksin toimintaa.

Wikileaks nimenomaan vastustaa perusajatuksellaan suljettua päätöksentekoa ja voisikin kysyä kuinka päätöksenteko voisi enää mennä salaisemmaksi kuin mitä se jo on? Wikileaksi julkaisemat tiedot nimenomaan kertovat jo siitä, kuinka asioita on pyritty salaamaan kun saman aikaisesti toisaalla poliitikot puhuvat läpinäkyvyydestä ja avoimuudesta. Hyvänä esimerkkinä tästä Ison-Britannian melko tuore pääministeri David Cameron. Vielä tämän vuoden helmikuussa Cameron puolusti läpinäkyvyyttä ja avoimuutta hallinnossa. Viime viikon maanantaina Cameronin puhemies kertoi lausunnossaan pääministeri Cameronin "Tuomitsevan luottamuksellisen aineiston julkaisun". 

Wikileaks ja Julian Assange ovat joutuneet länsimaisten politiikkojen silmätikuksi. Wikileaksia on verrattu terroristijärjestöön ja sitä on syytetty rikoksista. Täytyy kuitenkin muistaa, että Wikileaks ei varastanut näitä tietoja mistään, se ei tunkeutunut Yhdysvaltojen tietoverkkoihin ja siten varastanut materiaalia vaan Wikileaks toimii ainoastaan materiaalin levittäjänä. Materiaalin se on tiettävästi saanut diplomaattivuodon (Cablegate) ja Irak-vuodon osalta amerikkalaiselta sotilaalta. Wikileaks toimii siis kuten tiedotusvälineiden kuuluisi, se on vallan vahtikoira.

Wikileaksia syytetään myös väärän tiedon levittämisestä. Ainakin Venäjän valtiomiehet ovat todenneet, että eivät usko Wikileaksin julkaisemia diplomaattiraportteja. Väitetään, että Wikileaks ajaa jotain poliittista agendaa, joka hyötyy tällaisen materiaalin julkaisusta. Mikä olisi tällainen agenda? Vuodot eivät kosketa ainoastaan länsimaita, vaan myös esimerkiksi Persian niemimaalla vuodot on Iranin johdon toimesta todettu Yhdysvaltojen salajuoneksi. Harvoin on Yhdysvaltojen valtiojohto ollut näin samoilla linjoilla Iranin johdon kanssa. Iran ja Venäjä epäilevät siis tietojen aitoutta. Olisiko Yhdysvallat todella reagoineet tällä tavalla jos tiedot olisivat väärennettyjä tai valhetta?

Entäpä mitä jos Wikileaksin julkaisemat tiedot ovat totta? Miten esimerkiksi länsimaisten politiikkojen kommentit asettuvat tätä taustaa vasten. Kanadan ex-pääministerin entinen neuvonantaja Tom Flanagan kehotti Obamaa eliminoimaan Assangen ja Ranskassa tietoyhteiskuntaministeri Eric Besson kuvasi Wikileaksia demokratian uhaksi. Melko erikoisia mielipiteitä demokratioiden edustajilta ja puolustajilta.

Kuka siis puolustaa totuutta? Yhdysvallat ei käsittääkseni ole edes yrittänyt kiistää tietojen totuutta, se vain pitää tietojen julkitulemista kiusallisena ja omien etujensa vastaisena. Tulee mieleen Yhdysvaltojen ex-presidentin legendaarinen lausahdus: "Faktoilla ei ole väliä". Rikoksistakaan Wikileaksia ei syytetä, mutta sitä syyllistetään niistä.

Mikä on siis Wikileaksin motiivi? Tämä tuntuu olevan kaikkien huulilla, eli miksi Wikileaks julkaisee näitä tietoja? Voisiko olla niin yksinkertaista, että totuuden julkituonnilla on vielä itseisarvoa. Jotkut uskovat kyseessä olevan Assangen omien tarkoitusperien ajaminen. Minä uskon, että Wikileaks on joukko ihmisiä, jotka ovat kiinnostuneet niinkin yksinkertaisesta asiasta kuin totuus. Wikileaks on houkutellut mukaansa sananvapuden puolustajia ja muita vapaan tiedonkulun kannattajia.

Wikileaks kertoo myös syvällisemmin tiedonvälitysken muutoksesta. Internetiä on jo pitkään markkinoitu vapaan tiedonvälityksen välineenä, joka tulee muokkaamaan käsitystämme nykymaailmasta. Toistaiseksi aiemmin tieto on hautautunut roskan alle.  Nyt internet näyttää voimansa ja voimme lähes reaaliajassa seurata taistelua siitä, voiko kukaan hallita Internetiä. Jos Wikileaks ja sen tiedot voidaan tuhota ja poistaa internetistä niin kaikki ne puheet vapaasta tiedosta voidaan unohtaa, mutta jos Wikileaks selviää tästä niin se on samalla myös internetin voitto. Silloin tulisi todistetuksi, että internet on jotain muuta kuin valtiot ja että se olisi joitain muuta kuin perinteinen media.

Wikileaks on poliittisen ja taloudellisen eliitin suurin vihollinen, koska ne eivät pysty hallitsemaan sitä. Aiemmin tiedonvälitys on perustunut omistukseen. Media on suuressa määrin yksityisessä omistuksessa olevaa liiketoimintaa. Tällöin mediaan vaikuttaminen on ollut helppoa. Venäjä ja Iran muun muassa Wikileaksin kritisoijista ovat pyrkineet rajoittamaan lehdistön vapautta raskaalla kädellä. Yhdysvalloissa mediatalot ovat olleet liiketoimintaa ja niillä ei ole ollut varaa lähteä kritisoimaan liikaa vallanpitäjiä sillä se näkyisi heti tuloissa. Entäpä jos Wikileaksilla ei ole mitään rajoittavia tausta motiiveja? Entäpä jos Wikileaks on kiinnostunut vain totuudesta?

"Petoksen aikakaudella totuuden puhuminen on vallankumouksellinen teko"
George Orwell

I'm forever blowing bubbles


Taloudesta puhuminen tuntuu olevan näinä aikoina ylikorostetun tärkeää. Ylipäänsä taloudesta on tullut median yksi kestoaiheista sillä koskettaahan se loppujen lopuksi suuria massoja enemmän kuin monet uskovatkaan. Kaikesta tästä huolimatta ihmisten tietämys taloudesta ja sen mekanismeista on äärimmäisen vajavaista, vaikka pankista olisi juuri saatu 300 000 euron asuntolaina. Miksi taloutta ei ymmärretä, vaikka pitkällä aikavälillä tarkasteltuna markkinatalous noudattaa suuria megatrendejä uskollisesti.

Kun puhutaan taloudesta on vaikea olla ottamatta esimerkiksi vuonna 2008 puhjennutta talouskriisiä. Kriisi muistutti kovasti aiempia talouden mullistuksia, joita on koettu koko markkinatalouden historian ajan, mutta miksi aiemmista kokemuksista ei ole otettu mitään opiksi? Ylikuumenemisen logiikka on lopulta aina sama, uskotaan, että nyt on löytynyt se loputtoman kasvun kehto joka jostain kumman syystä ei toistaisi historiaa kuplan puhkeamisen muodossa. Näin on kuitenkin aina tähän asti tapahtunut, mutta ihminen on ikuinen opportunisti joka jaksaa historiasta huolimatta pyristellä kaikkia realiteetteja vastaan.

Palataan kuitenkin vuoden 2008 romahdukseen. Mikä oli tämän kertaisen kuplan takana? Nyt syynä oli Yhdysvaltojen asuntokauppa. Mika Mäkelä on ansiokkaasti selvittänyt Yhdysvaltojen asuntokaupan mekanismeja 2000-luvulla. Maa ja kiinteistö kauppa nähtiin varmana rikastumisen keinona sillä maa on uusiutumaton luonnonvara, joten sen uskottiin kallistuvan. Sama koski asuntoja, kasvukeskuksissa ei ehditty rakentaa asuntoja niin nopeasti kuin tarve vaati, joten kysynnän ollessa jatkuvasti tarjontaa suurempi uskottiin ehtymättömän rikkauden lähteen löytyneen. Iso pyörä lähti pyörimään markkinoilla rikastuttaen maanomistajat, rakennusfirmat ja nopeat asunnonostajat. Asuntoja voitiin ostaa aivan huvittelumielessä kun asuntojen arvo jatkoi jatkuvasti kohoamistaan ei velkaakaan ollut kiire maksaa takaisin, päinvastoin pankit neuvoivat ottamaan lisää velkaa kohonnutta asunnonarvoa vastaan. Asuntojen koko kasvoi jatkuvasti kun mikään ei tuntunut riittävän.

Kaikesta tästä hyötyivät eniten pankit. Pankkiirien bonukset oltiin sidottu siihen kuinka paljon asuntolainatuotteita onnistuttiin kauppaamaan joten lainaa sai kuka vain, ilman mitään ehtoja. Lainaa piti vain saada myönnettyä mahdollisimman monille ja mahdollisimman paljon. Jotta mahdollisimman moni saatiin ottamaan lainaa yli omien maksukykyjensä pankit houkuttelivat asiakkaita tarjoamalla ennen näkemättömiä lainaehtoja. Edes korkoja ei tarvinnut maksaa välittömästi, vaan jos asiakas halusi niin pakettiin pystyi saamaan vaikkapa kaksi vuotta lyhennyksistä vapaata aikaa. Tämä tosin neuvoteltiin pankeissa niin, että korko pomppasi sitten nopeasti kaksinumeroisiin lukuihin, mutta ei hätää ainahan pystyi myymään ostamansa asunnon pois kalliimmalla hinnalla kuin siitä oli itse maksanut. Tämä tosin vaati sitä, että asuntojen hinnat jatkavat loputonta nousuaan.

Sitten kävi kuten niin usein aiemminkin, kupla puhkesi. Asuntojenarvo oli kadonnut kauas reaaliarvon ylipuolelle, niistä oli tullut spekulaation ja sijoittamisen kohteita, tavoitteena saada mahdollisimman nopeita voittoja. Sama kuvio on toistunut eri muodoissaan läpi markkinatalouden kuplien historian. Miksi kuplia sitten syntyy? Tutkimusten mukaan ihmiset eivät ole tietoisia tai ovat unohtaneet taloudelliset muutokset/eivätkä he ymmärrä talouden mekanismeja. Epätietoisuus ja tietämättömyys ovat siis kuplien taustalla, samalla markkinahysteria lietsoo tällaista käyttäytymistä. Sillä ei kai kukaan halua jäädä pois tämän junan kyydistä? Rationaalisesti päätöksiä tekevä homo economicus on siis kansantaloustieteen luoma myytti. Tällaista ihmisryhmää/populaatiota ei ole yksinkertaisesti olemassa. Miten mahtaa käydä suomalaiselle homo economicusille joka ottaa yhä suuria asuntolainoja maksaakseen korkealla pysyneitä asuntojen hintoja.

P.S. Lisämausteena Bruce Gildenin valokuvaesseistiikkaa Detroitista. Tuosta Yhdysvaltojen suuresta luvatusta maasta, josta tuli yhdessä hetkessä talouskriisin ja asuntokuplan symboli. Detroitin asukasluku on tipunnut autoteollisuuden romahtamisen myötä. Kiinteistöjen hinnat kokivat Detroitissa ennen näkemättömän sukelluksen eivätkä asuntojen hinnat ole nousseet mihinkään sen sijaan Detroitin tietyt asuinalueet uhkaavat rapistua tyhjillään.

Kansa kaikkivaltias

Mikä erottaa Ranskan ja ranskalaiset suomalaisista? Tähän kysymykseen löytyisi varmasti monta vastausta, mutta nyt haen vastaukseksi mielenosoituskulttuuria. Ranskassa parasta aikaa ammattiliitto CGT:n mukaan 3,5 miljoonaa ihmistä osoittaa mieltään eläkeuudistusta vastaan. Ranskan sisäministeriön mukaan kaduilla olisi "vain" 1,1 miljoonaa mielenosoittajaa, mutta joka tapauksessa kyseessä on todella iso ihmismassa. Asukaslukuun suhteutettuna vastaavat luvut olisivat Suomessa noin 250 000/80 000 mielenosoittajaa. Viime viikon perjantaiksi suunniteltu yhteisöpalvelun yleislakko keräsi vain kourallisen ihmisiä eduskuntatalon portaille. Miksi eri maiden mielenosoituskulttuurit ovat niin erilaisia?

Lähdetään liikkeelle politiikan kuumasta vuosikymmenestä eli 1960-luvusta. Mielenosoituksia järjestettiin eri puolilla maailmaa niin Euroopassa kuin Yhdysvalloissakin. Maailma oli jakautunut eri blokkeihin, vastustettiin Vietnamin sotaa, kapitalismia ja vaadittiin samalla kansalaisoikeuksia. Mieltä osoitettiin paikasta riippumatta. Sotien jälkeen syntynyt sukupolvi halusi pyyhkiä historian unholaan ja rakentaa uuden uljaamman maailman, joka perustuisi humanismin ja ihmisoikeuksien kunnitoittamiseen. Sittemmin mielenosoituskulttuuri on hiipunut eri maissa kuten esimerkiksi Suomessa lähes olemattomaksi, mitä on tapahtunut ja miten tähän on tultu?

Otetaan esimerkki Atlantin takaa. Vuosi 1968 ja demokraattipuolueen puoluekokous Chicagossa. Vain pieni yksittäinen tapahtuma tuon vuoden kaikista mahdollisista, mutta samalla hieman taustaa Euroopassa vähemmän tunnetuista tapahtumista. Murhatun Robert F. Kennedyn tilalle piti valita demokraateille uusi tuleva presidenttiehdokas. Euroopassa muistellaan vuotta omista syistään, muun muassa Praha, Pariisi ja myös Helsinki olivat osa tätä maailmaa kuohuttanutta vuotta, mutta myös Yhdysvalloissa vuosi 1968 on jäänyt elämään ihmisten mielissä. 1960-luvun lopun maailmanpoliittinen tilanne oli toinen kuin tänä päivänä ja elettiin aikakautta jolloin henkilökohtainen oli poliittista. Yhdysvalloissa vuosi jäi elämään Robert F. Kennedyn ja Martin Luther Kingin murhien ja seuranneiden väkivaltaisuuksien sekä mielenosoitusten vuoksi.

Chicagossa järjestetty demokraattipuolueen puoluekokous noudatti "ajanhenkeä". Mielenosoittajat saapuivat paikalle Chicagoon ja kaaos oli valmis. Hätiin hälytetty kansalliskaarti kohteli rajusti Yippie nuorison järjestämää "Elämän festivaalia". Puoluekokouksen aikaiset tapahtumat ovat jääneet elämään muun muassa Hunter S. Thompsonin artikkeleissa ja Abbie Hoffmanin kuvauksissa tapahtumista. Hunter S. Thompson kuvaili Chicagon poliisin ja kansalliskaartin toimintaa hulluudeksi ja Thompson ei ollut ainoa median edustaja joka jäi poliisien jalkoihin. Median edustajat eivät olleet turvassa viranomaisten kovilta otteilta ja täysi kaaos pääsi irti. Elokuun 28. päivä edustaa kaikkea sitä, mikä meni pieleen Chicagossa. Grant puisto toimi näyttämönä näytökselle, joka edusti pitkään yhtä Yhdysvaltojen poliisivoimien mustimpia hetkiä. Tuona vuorokautena koko Chicagon keskusta peittyi kyynelkaasuun. Seurannut viranomaisväkivalta ja yhä kiristyneet turvatoimet muun muassa republikaanien ja demokraattien puoluekokouksien ympärillä on tappanut amerikkalaisten mielenosoituskulttuuria. Toki mieltä osoitetaan yhä, mutta suuria massa mielenosoituksia keräävät harvat tapahtumat. Viime vuosista tunnetuin Irakin sotaa vastustaneet mielenosoitukset.

Chicagon mielenosoittajat halusivat parempaa maailmaa ja muutosta. Tämä on lienee yhteistä suurimmalle osalle mielenosoituksista. Miksi yhä enenevässä määrin suuri yleisö ei koe mielenosoituskulttuuria omakseen? Olemmeko kasvaneet passiivisuuteen? Emmekö enää usko, että voimme vaikuttaa asioihin mielenosoituksilla? Uskon, että poliitikot olisivat heränneet aivan eri tavalla jos viime perjantaina eduskuntatalon eteen olisikin kerääntynyt se 10 000 mielenosoittajaa. Miksi näin ei tapahtunut? Mikä on muuttunut viimeisten vuosikymmenien aikana kun ihmiset eivät ole valmiita lähtemään mukaan mielenosoituksiin?

Ensimmäinen selitys on ilmeinen. Ihmisten mielenkiinto vaikuttamista kohtaan on muuttunut. Mielenosoituksiin ja niiden seurauksiin ei enää uskota, kuten ei myöskään politiikkaan. Muuttunut maailma heijastuu niin politiikkaan kuin myös ihmisten uskoon vaikuttamismahdollisuuksistaan. Suora demokratia kyllä kiinnostaisi monia, mutta on eri asia mitä sen puolesta oltaisiin valmiita tekemään. Toiminta ja siihen sitoutuminen vaatisi taas uudenlaista aktivoitumista ja mielenosoituskulttuurin muutosta eli paremminkin sanottuna paluuta vanhaan. Suomessa mielenosoituskulttuuri on ollut aiemmin voimissaan ja voikin sanoa, että monet työelämän edut on saavutettu ammattiyhdistysten ja työntekijöiden yhteisrintamalla niin lakkoilemalla kuin osoittamalla mieltään. Mitä tämän päivän Suomessa pitäisi tapahtua jotta massat saataisiin taas kadulle?

Toinen selitys liittyy valtaan. Valtaa voidaan tarkastella kahdelta eri kantilta. Yhtäältä Suomessa mielenosoittajat on viime vuosina leimattu "toisiksi", anarkisteiksi, rettelöitsijöiksi tai muuten vain marginaaliryhmiksi. Tämä on vaarallista sillä median keinoin ihmisille tuotetaan mielikuvaa, että mielenosoittajat ovat vaarallisia "toisia". He eivät siis ole kunnon kansalaisia, jotka käyvät töissä, vievät lapsensa päivähoitoon tai kouluun. Ihmisiä jotka maksavat kiltisti veronsa ja kuluttavat oikeuttaakseen oman "kunnon kansalainen" statuksensa. Media on tässä pelannut kiltisti valtaapitävien pussiin ja neljäs valtiomahti vallan vahtikoirana näyttää taas kerran enemmän vallan sylikoiralta.

Toinen valtaan liittyvä selitys on taloudellinen valta. David Harvey on muiden muassa todennut, että omistusasumista suosiva politiikka ei ole koskaan tähdännyt ihmisten aseman parantamiseen vaan siihen, että suuren lainan ottanutta ihmistä on paljon helpompi kontrolloida. Harvey huomauttaa, että Yhdysvalloissa omistusasumisesta tehtiin 1930-luvulla politiikan keinoin kaikille haluttava asumisenmuoto. Tällä kaikella on tähdätty siihen, että tuon ajan työläismielenosoituksen ja lakot saatiin loppumaan, koska asuntolainan ottanut ihminen ei lakkoile tai osoita mieltään. Tämän vuoksi mielenosoituksiin osallistui 1960-luvulla Yhdysvalloissa etupäässä nuoria sukupolvia, jotka eivät olleet vielä ostaneet asuntoaan/asettuneet aloilleen. Ylipäänsä voidaan ajatella, että opiskelijoiden suhteellinen yliedustus eri maiden mielenosoituksissa johtuu osittain siitä, että heillä ei ole vielä taloudellisia velvoitteita niskassaan ja he ovat eri lailla "vapaita" osallistumaan yhteiskunnalliseen toimintaan kuin perheen perustaneet ja omistusasunnon lainarahalla ostaneet "kunnon" kansalaiset. Taloudellinen valta on siis myös poliittista valtaa.

Mielenosoituskulttuurin erilaisuuksia ei voi selittää millään helpoilla vastauksilla. Ranskan ja Suomen välillä eroja löytyy perinteissä, mutta vain viimeisten vuosikymmenien osalta. Lisää eroja löytyy myös omistusasumisen osalta sillä Ranskassa kuten myös esimerkiksi Sveitsissä vain 22 prosenttia väestöstä asuu omistusasunnossa. Suomessa omistusasumista on rohkaistu talouspoliittisten keinojen avulla jo pidemmän aikaa. Media käsittelee myös mielenosoituksia eri tavalla, siinä missä Suomessa korostetaan julkisen rauhan järkkymistä ja taloudellisia haittoja, Ranskassa lehdistö asettuu huomattavasti useammin mielenosoittajien puolelle. Eri asiat vaikuttavat mielenosoituskulttuurin ja sen kansalliseen muotoutumiseen, mutta toivottavaa olisi, että myös Suomessa mielenosoitukset eivät jäisi vain nettiklikkauksiksi.

Näkymätön kylä ja viipyilevät ajatukset


Anna Kontulan tuore pamfletti Näkymätön kylä - Siirtotyöläisten asema Suomessa antaa lohduttoman kuvan Olkiluodon uuden sukupolven ydinvoimalan rakentamisesta. Ydinvoimalan rakentaa ranskalainen rakennusjätti Areva. Areva tosin on vain hallinnollinen osapuoli, sillä kustannusten karsimiseksi suuri osa varsinaisesta rakennustyövoimasta ostetaan alihankintana eri puolilta Eurooppaa. Olkiluodon reaktorityömaan ympäristöön onkin noussut parakkikylä jossa asuvat uuden ja uljaan ydinvoimalan rakentajat. Kansallisuuksien kirjo on laaja löytyy niin EU maiden kuin ei Eu maiden kansallisuuksia. Kontula pääsi lopulta asumaan puolalaisten rakennusmiesten parakkiin, mutta kierrellessään eri puolilla parakkikylää hän onnistui myös haastatella niin Albaniasta kotoisin olevia rakentajia kuin Makedoniasta tulevia miehiä.

Mikä tekee tästä niin erikoista? Kontula pohtii järjettömyyttä joka tuo Suomeen valtavan määrän ulkomaalaisia rakennusmiehiä, mutta samanaikaisesti tekee selväksi, että kun työ on tehty niin kotimaa kutsuu. Järjestelmä ja rakentaminen siis elää kirjaimellisesti halvempien työmiesten työstä. Esimerkiksi puolalaiset tekevät kymmentuntista työpäivää kuutena päivänä viikossa, mutta käteen jäävä palkka on noin kaksi tuhatta euroa kuussa kun vastaavan työmäärän tekevä suomalainen rakennusmies maksaisi yli tuplasti saman verran. Samaan aikaan kun Suomessa kärsitään lamaa ja rakennusala lomauttaa tai irtisanoo tuhansia työntekijöitä Olkiluotoa rakennetaan halvemmalla työvoimalla, joka ei näy minnekään, eikä kuulu minnekään. Konkreettisesti nämä miehet ovat pari vuotta eri maissa työkomennuksilla, jotta he voivat saada perheelleen paremman elintason kotimaassaan. Suurin osa puolalaisista on perheellisiä miehiä ja he ovat joutuneet tekemään valinnan lasten lapsuusvuosien ja tulevien koulumaksujen välillä.

Tilanne ei ole kuitenkaan ainutlaatuista vain Suomessa vaan koko maailma elää tällä hetkellä halvemman työvoiman tekemällä työllä. Puolassa rakentavat ukrainalaiset rakennusmiehet, Dubai on kuuluisa maailman huomion saaneista pilvenpiirtäjistä, mutta ne on rakennettu intialaisten ja kiinalaisten rakennusmiesten hiellä ja verellä. Globaalin aikakauden perusperiaate on, että pääomalla ei ole isänmaata. Tämä heijastuu Suomeen myös rakennusalan ulkopuolella, thaimaalaiset marjanpoimijat ja vierasperäiset seksityöläiset ovat saman globaalin työjärjestyksen eri osia. Maahanmuutosta puhuttaessa monet kriitikot toivottavat Suomeen tervetulleeksi työn perässä tulevat henkilöt, mutta kuinka tervetulleita ovat kaikki edellä mainitut ryhmät?

Ammattiyhdistysliikkeet ovat voimattomia tilanteen edessä. Eikä Ay-väki edes tiedä kuinka tilanteeseen pitäisi reagoida, pitäisikö vierastyöläisiä puolustaa vai pelätä? Tähän kysymykseen ei ammattiyhdistysliikkeen piiristä ole osattu ottaa kantaa tai sitten koko asia halutaan kieltää. Tämän päivän maailmassa jossa pääomalla ei ole isänmaata ei isänmaata voi olla ay-liikkeelläkään. Työehtosopimuksien osalta tilanne tulisi saada yhtenäiseksi edes koko Euroopan Unionin alueella tai pelisäännöt ainakin selväksi, että kohdemaan työehtosopimukset määrittäisivät yhtenäisen palkkatason kaikille työntekijöille. Suomessa ollaan mielenkiintoisen tilanteen edessä. Kaksi uutta ydinvoimalupaa on myönnetty. Saa nähdä kuka tai ketkä ne rakentavat? Ylipäänsä kuinka suhtaudumme niin sanottuihin vierastyöläisiin? Ovatko he tervetulleita myös jäämään Suomeen kun heidän työnsä on tehty vai passitetaanko heidät tiehensä mahdollisimman nopeasti kun tehty työ on saatu päätökseen?

Demokratiaa, kiitos.


Lähes jokainen historiankirja julistaa, että länsimaisen demokratian juuret ovat antiikin Kreikassa. Tosin harvoin muistetaan sitä, että antiikin Kreikassa demokratiaan saivat osallistua vain kaupunkivaltioiden kuten Ateenan vapaat miehet. Ehkä juuri toisaalta tämän vuoksi sanotaankin länsimaisen demokratian periytyvän antiikin ihanteesta sillä tämän antiikin perinteen mukaisesti valta on keskittynyt todellisuudessa pienten piirien käsiin.

Demokratiaa tai tarkemmin sanottuna edustuksellista demokratiaa ei problematisoida nykyisin millään tavalla. Se otetaan annettuna, jonain pyhänä ihmiskunnan lopullisena kohtalona, jota ei voi koskaan enää muuttaa. Haluan kuitenkin herättää kysymyksen, missä määrin edustuksellinen demokratia on todellista demokratiaa ja eikö meillä todellakaan ole muita vaihtoehtoja?

Edustuksellisen demokratian ongelma numero 1:

Länsimainen lumedemokratia, joka konkretisoituu ei demokraattisena vaalijärjestelmänä. Todellisuudessa esimerkiksi Yhdysvaltojen ja Iso-Britannian vaalijärjestelmä on tragedia demokratian näkökulmasta. Tällainen vaalijärjestelmä on pelkistänyt demokratian kaksipuoluejärjestelmäksi jossa vaihtoehdot valinta kahden suuren, mutta lopulta hyvin samankaltaisen vaihtoehdon välillä.

Edustuksellisen demokratian ongelma numero 2:

Kuka edustaa ja ketä? Suomessa kansanedustajat valitaan suhteellisen vaalitavan mukaisesti. Järjestelmä on toimiva moneen muuhun järjestelmään verrattuna, mutta vaaleja edeltävissä vaaliohjelmissa hyvin harvoin käsitellään niitä aiheita, joita kulloinenkin eduskunta päätyy ratkaisemaan. Kansanedustajat, jotka hurskaasti esittävät itsensä kansan etujen puolustajina vetoavat herkästi kansan tahtoon. Tahtoisin kysyä mikä on kansan tahto? Voiko siihen vedota populistisissa puheenvuoroissa? Vastaus on yksinkertaisuudessaan EI! Kansanedustajat eivät edusta kansaa, koska sellaista subjektia kuin kansa ei yksinkertaisesti ole olemassa. On vain kuviteltu yhteisö jonka tahtoon vedotaan aina kun se sopii poliitikon omaan agendaan.

Edustuksellisen demokratian ongelma numero 3:

Tapaus Suomi. Rahalla saa ja hevosella pääse. Yleisölle uskotellaan, että kaikki yksilöt ovat samalla viivalla kun kilpailu eduskuntapaikoista alkaa. Tämä on kuitenkin utopiaa. Edustuksellisesta demokratiasta on tullut yhä kalliimpaa. Vuoden 2007 eduskuntavaaleissa valituksi tuleminen maksoi ehdokkaalle lähes tuplasti sen mitä vuonna 1999. Jokainen valituksi tullut vihreiden, kristillisdemokraattien ja perussuomalaisten käytti keskimäärin noin 20 000 euroa. Sosiaalidemokraatit ja vasemmistoliittolaiset noin 30 000 euroa, ruotsalaisen kansapuolueen läpimenneet noin 40 000 ja keskustalaiset sekä kokoomuslaiset 50 000 euroa (HS 22.5.2008). Voidaanko tosiaan väittää, että kansalaiset ovat tasa-arvoisessa asemassa kun vaaleihin käytetään noin huomattavia summia rahaa.

Edustuksellisen demokratian ongelma numero 4:

Edustuksellinen demokratia passivoi kansalaiset. Poliittinen diskurssi antaa ymmärtää, että muutaman vuoden välein vaaleissa äänestäminen on kaikki mitä kansalaisen tulee tehdä. Jättäkää loput ammattilaisten huoleksi. Passiivista kansaa on huomattavasti helpompi hallita kuin poliittisesti aktiivista kansaa. Passivoiva diskurssi antaa poliitikoille, erityisesti hallitukselle vapaat kädet viedä läpi sellaisia lakiehdotuksia joista ei vaalien alla mainittu sanaakaan. Aina voidaan kuitenkin vedota kansan tahtoon vaikka kansa ei olisi sanonut asiaan yhtään mitään.

Edustuksellisen demokratian ongelma numero 5:

Ammattipoliitikot. Janne Kurjen ehdotuksen mukaisesti eduskuntakaudet tulisi rajata henkilöä kohti maksimissaan kahteen kauteen. Näin ei pääsisi syntymään ammattipoliitikkoja, jotka voivat aina äänestää tietäen, että he eivät joudu kärsimään huonoista päätöksistä kuten kansa. Kun eduskuntakaudet olisi rajatta maksimissaan kahteen joutuisivat puolueet todella aktiivisesti tekemään politiikkaa ja saamaan uusia ehdokkaita. Samalla idea siitä, että ministeriöiden virkamiesten laatimat lait joutuisivat eduskunnassa huomattavasti tarkempaan tarkasteluun sillä kansanedustaja tietäisi, että hän itse palaa viimeistään kahden eduskuntakauden jälkeen osaksi kansaa. Samalla hyvä veli verkosto häviäisi kun kansanedustajien runsaan vaihtuvuuden vuoksi näitä verkostoja ei voitaisi enää ylläpitää.

Nämä viisi esimerkkiä edustuksellisen demokratian ongelmista ovat vain viisi ensimmäistä esimerkkiä, jotka tulivat mieleeni. Ongelmia löytyy vielä paljon enemmän esimerkiksi vaalirahakohua ei tarvinnut edes vielä mainita esimerkeissä. Yksilöiden poliittista subjektiutta tulisi vahvistaa ja politiikka palauttaa sille keskeiselle paikalle joka sille kuuluu. Näin voisimme parantaa demokratiaa. Osallisuus ja toiminta ovat keskeisessä asemassa demokratiassa, koska demokratia ei tarkoita sitä, että jotkut hallitsevat meitä vaan me hallitsemme kaikki yhdessä. Demokratia tarkoittaa kansanvaltaa ja siihen kansaan kuulumme me kaikki.

Yhteinen nimittäjä

Rachel Corrie 10.4.1979-16.3.2003 & Hattie Carroll 1912-9.2.1963
Israelin armeija pysäytti kesäkuun 4. päivänä Rachel Corrie nimisen avustuslaivan joka oli myös viemässä avustustarpeita Gazaan. Edellisen operaation nostattaman kansainvälisen kuohunnan vuoksi Israelin armeija toimi tällä kerralla aiempaa rauhallisemmin ja tilanne purkautui rauhallisesti. Irlantilaisista ja malesialaisista aktivisteista koostunut "miehistö" on jo karkoitettu Jordaniaan.

Tarinassa mielenkiintoisinta tällä kerralla onkin aktivistien laiva. Rachel Corrie alus on nimetty yhdysvaltalaisen rauhanaktivistin mukaan joka kuoli 23-vuotiaana Gazan kaistaleella lähellä Rafahin kaupunkia vuonna 2003. Corrie oli puolustumassa paikallisen miehen kotia kun Israelin armeijan puskutraktori murskasi hänet kuoliaaksi. Rachel Corriesta tuli hetkessä väkivallattoman vastarinnan symboli.

Otsikon toinen nainen, Hattie Carroll on myös tullut kuuluisaksi siitä että hänet on surmattu. Hattie Carroll oli mustaihoinen tarjoilija 60-luvun Yhdysvalloissa. Carroll surmattiin vuonna 1963 ja hänen tappajansa William Devereux Zantzinger tuomittiin teosta kuudeksi kuukaudeksi vankilaan. Zantzinger oli rikkaan tupakanviljelijän poika, joten isänsä suhteilla hän onnistui saamaan itselleen lyhyen tuomion teostaan. 

Päihtynyt Zantzinger pahoinpiteli jo ennen Carrollin surmaamista Emerson Hotelin kahta muutakin mustaihoista työntekijää, mutta tämä ei vaikuttanut tuomion pituuteen millään tavalla. Zantzingerin epäonneksi Bob Dylan kuitenkin kuuli tapauksesta ja päätti tehdä siitä yhden uransa poliittisimmista kappaleista. William Zantzingerin tekemästä surmasta ja Hattie Carrollista tuli maailmankuuluja Dylanin kappaleen vuoksi. Zantzinger inhosi tapauksen vuoksi Dylania verisesti, mutta hän ei voinut tehdä mitään estääkseen kappaleen kuuluisaksi tulemista.

Rachel Corrien ja Hattie Carrollin yhdistävä tekijä on siis Bob Dylan ja vielä tarkemmin sanottuna Dylanin kappale "The Lonesome Death of Hattie Carroll". Kappaleen Rachel Corrieen yhdistää Billy Bragg joka lainasi Dylanin Hattie Carrollia ja sovitti siihen uudet sanat Rachel Corrien muistoksi.
Tässä molemmat kappaleet joiden ääressä voi miettiä väkivallan turhuutta.

Ydinvoiman semiotiikkaa

Kun Suomen hallitus hyväksyi kaksi uutta ydinvoimalalupaa se otti samalla myös tietoisen riskin, joka jäänee tulevien sukupolvien kannettavaksi sillä kahden uuden ydinvoimalaluvan myötä tarve ydinjätteen loppusijoituspaikalle kasvaa. Eurajoen Onkaloon sijoitetaan ydinpolttoainetta joka sisältää jokaista tonnia kohden 20-30 kiloa plutoniumia. Tämä tappava materiaali sijoitetaan nykytietojen varassa siten, että sen tulisi olla turvassa vähintään seuraavat parisataatuhatta vuotta. 

Semiotiikan kannalta kysymys on siitä, kuinka tulevia sukupolvia varoitetaan tästä tappavasta kätköstä niin että he sen myös ymmärtävät. Yksikään olemassa oleva kieli ei sovi tätä tehtävää varten, sillä ei ole mitään takeita, että yksikään tänä päivänä puhuttu tai kirjoitettu kieli olisi elossa yli sadantuhannen vuoden päästä. Otetaan esimerkiksi suomen kieli. Suomen kieli on historiallisesti nuori, sillä puhuttuna suomi on "vain" 500-1000 vuotta vanha kieli. Kirjoitettuna eli kirjakielenä suomi on syntynyt vasta 1500-luvulla pitkälti Mikael Agricolan toimesta. Kuinka siis voidaan odottaa, että mikään tänä päivänä puhuttu kieli pystyisi varoittamaan tulevia sukupolvia siitä tappavasta sisällöstä, joka Olkiluotoon sijoitetaan? Vastaus on, että ei yksikään kieli. Semioottisesti symbolin, joka Eurajoen loppusijoituspaikalle varoitukseksi laitetaan tulee olla mahdollisimman universaali. Ongelmia tällä universaaliudelle aiheuttaa se, ettei kenelläkään meistä ole tietoa siitä, millaiset kielet/symbolijärjestelmät mahdollisesti maapallolla elävät 100 000 - 250 000 tuhannen vuoden kuluttuakin. Ovatko hallituksen ja eduskunnan jäsenet varmasti tietoisia siitä, miten kauaskantoisia vaikutuksia heidän päätöksellään voi olla? 

Ydinvoiman lisärakentamisen ja ydinpolttoaineen loppusijoituksen ongelmat eivät ole pelkästään semioottisia, mutta myös tämä semioottinen ongelma tulee huomioida kun keskustellaan ydinvoiman lisärakentamisesta sekä ydinpolttoaineen loppusijoituksesta. Ydinvoimakeskustelu tuntui yllättävän vaimealta sen seurauksiin verrattuna. Nythän kävi niin, että Teollisuuden Voima (TVO) ja suomalaisten teollisuuden ja kaupan alan yritysten ja energiayhtiöiden sekä E.ONin omistama Fennovoima saivat ydinvoimalaluvat. Rakenteilla oleva ja jo useasti viivästynyt Olkiluoto 3 tulee olemaan käynnistyttyään Suomen viides ydinreaktori. Uusien jo hyväksyttyjen lupien lisäksi myös lupaa hakenut Fortum tulee saamaan lupansa tulevaisuudessa mikäli hallituspohja pysyy samana ensi kevään eduskuntavaalien jälkeen. Ydinvoima onkin Suomessa myös poliittinen ongelma, mitä tehdä kun edes ydinvoimaa vastusta Vihreät eivät eroa hallituksesta ydinvoimalupien myöntämisen jälkeen?

Ydinvoiman vastustaja kirjailija Risto Isomäki on puhunut myös siitä virheestä, että ydinpolttoaine sijoitetaan julkisuudessa kerrottuun kohteeseen. Loppusijoituspaikan suhteen Isomäki on hyvin skeptinen ja hän pitääkin virheenä sijoittaa 20 000 Nagasakin pommin raaka-aineiden verran ydinpolttoainetta kansainvälisesti tiedostettuun paikkaan. Fissioydinvoima aiheuttaa monesti enemmän kysymyksiä kuin ratkaisee ongelmia ja näiden kysymysten ääreen on nyt suomalaiset väkipakolla tuotu, kiitos hallituksen ja eduskunnan.

Taloustieteilijä saa paikan


Helsingin Sanomissa oli viikonloppuna mielenkiintoinen juttu kymmenen vuoden välein koittavista pörssiromahduksista. HS esitteli 90-luvun laman, IT-buumin ja nyt uusimman finanssikriisin yhteisiä piirteitä ja siitä miten odotukset taloudessa toimivat ristiriitaisin periaattein. Samalla jutussa ilmeni suomalaisten taloustieteilijöiden kyvyttömyys havaita ajoissa talouden ylikuumenemista. Tästä innostuneena perehdyn tällä kertaa taloustieteilijään jonka teoria on kestänyt aikaa paremmin kuin monien suomalaiskollegoiden. Tämän kertainen blogitekstini olkoon perehdytys Nikolai Kondratieffin ihmeelliseen maailmaan.

Talouden syklejä on tutkittu aikojen saatossa useaan eri otteeseen ja niiden tulkinnat ovat muuttuneet ja kehittyneet aikojen saatossa. 1800-luvulla syklien tutkimuksessa lähestyttiin nykyistä käsitystä talouden pitkistä sykleistä. Useat tuon ajan taloustieteilijät kehittelivät teoriaa talouden sykleistä ja erityisesti syklin kestosta. Kuitenkin vasta venäläinen taloustieteilijä Nikolai Kondratieff onnistui luomaan teoria 1920-luvulla, joka on elänyt näihin päiviin asti.  Talouden pitkä sykli kuvastaa tiettyä ajanjaksoa, jonka aikana talous elää tietyt vaiheet ennen kuin tämä jakso päättyy uuteen taloudelliseen elpymiseen. Kondratiffin mukaan talouden pitkät syklit kestävät aina noin 50-60 vuotta. Sykli jakautuu kahteen eri osaan tai joidenkin tutkijoiden mukaan neljään eri vuodenaikaan. Tämä tarkoittaa sitä, että talouden nousukausi ja kukoistus ovat kevät ja kesä ja ne kestävät 20-30 vuotta. Laskusuhdanne ja lama ovat syksy ja talvi ja myös ne kestävät yhdessä syklissä noin 20-30 vuotta. Heikki Patomäen mukaan Kondratieffin syklit ovat parhaassakin tapauksessa vain pitkän aikavälin megatrendejä, eikä niillä sinällään voi selittää mitään, eikä niiden avulla voida ennustaa tulevaa. Kuitenkin kiinnostus Kondratieffin sykleihin on herännyt uudestaan ja niitä on tutkittu viimeiset 80-vuotta.

Kondratieffin syklit eivät seuraa reaalitalouden kehitystä, joten syklejä ei voi verrata vaikkapa pörssikurssien kehitykseen, vaan syklien tarkoitus on hahmottaa talouden toimintaa pitkällä aikavälillä kun pörssi elää pitkälti lyhyen aikavälin tuloksista ja tuotoista.  Kondratieffin syklit ovat kuitenkin pystyneet ennustamaan poikkeuksellisen hyvin Yhdysvaltojen hintojen kehityksen ja korkotason. Talouden pitkä sykli termistä käytetään myös käsitettä talouden pitkä aalto, mutta minä aion käyttää tässä tutkimuksessani termiä sykli, joka on siis myös talouden aallon synonyymi.  Talouden syklit noudattelevat aina samaa kaavaa. Kukoistuskausi aloittaa uuden syklin, kukoistusta seuraa aina taantuma ja lama, joiden jälkeen seuraa elpyminen. Elpyminen päättää siis aina syklin, eikä aloita sitä. Elpymisen aikana kehitetyt uudet innovaatiot ja keksinnöt sovelletaan käyttöön vasta seuraavan syklin aikana, jolloin ne tukevat uutta kukoistusta. Patomäki kirjoittaa Kondratiffin sykleistä, että pitkän aikavälin vaihteluiden sisällä voi esiintyä monenlaista lyhytkestoista vaihtelua. Lisäksi eri maiden kehitys ja vaihtelut voivat poiketa toisistaan.

Kondratieffin teoria käsittää ajanjakson aina 1700-luvun lopun teollisesta vallankumouksesta näihin päiviin asti. Teoriansa talouden pitkistä sykleistä Kondratieff on laatinut monipuolisen aineiston kautta. Ensimmäinen tärkeä huomio talouden pitkistä sykleistä on, että ne kestävät ajallisesti noin 50-60 vuotta. Kondratieff on jopa laskenut tarkasti, että ensimmäiset syklit kestivät tarkalleen 54-vuotta.  Näiden ensimmäisten syklien esittelyn tarkoitus on vain kertoa talouden pitkien syklien taustasta ja siitä miten Kondratieff on sykliteoriansa rakentanut. Kondratieffin sykliteorian keskeisiä piirteitä on, että uuden syklin syntymiseen vaikuttaa suuresti jonkin uuden teknologian tai innovaation käyttöönotto. Nämä termit kuvaavat tietysti ensisijassa nykyaikaa, mutta esimerkiksi höyrykoneen keksimistä ja käyttöönottoa voi mielestäni kutsua oman aikansa innovaatioksi. Tyypillistä on myös Kondratieffin sykleille, että ne päättyvät aina taloudelliseen taantumaan.  Innovaatiot ja kehityksen muutosten olevan usein uuden syklin syntymisen ehto. Rosecrance on itse tutkinut talouden syklien ja yhteiskunnallisten mullistusten välisiä yhteyksiä ja hänen mukaansa yhteiskunnallisia murroksia tapahtuu aina uuden syklin alkuvaiheessa, jolloin taloudellinen sykli kasvaa. Josep A. Schumpeter on vaikuttanut myöhemmin merkittävästi Kondratieffin syklien tutkimiseen ja Schumpeter on jatkanut Kondratieffin kesken jäänyttä teoriaa niin, että sykliteoria kattaa nykyisin myös koko 1900-luvun. Uudet innovaatiot ja teknologiset läpimurrot näyttelevät sykliteoriassa keskeistä roolia, kun yhdellä alueella tehdään teknologinen läpimurto niin se edesauttaa kehitystä myös muilla alueilla. Otetaan esimerkiksi höyrykone. Höyrykonetta sovellettiin ensin kutomisessa ja veden pumppaamisessa kaivoksissa, mutta toisen syklin nousuvaiheessa oli olennaista höyrykoneen soveltaminen liikkumisessa eli junissa ja laivoissa.

Syklit

Ensimmäinen sykli ajoittuu Kondratieffin mukaan ajanjaksoon 1787-1842, jolloin alkoi teollinen vallankumous ja tehdasteollisuus sekä rautatieverkostot mahdollistivat uudenlaisen tuotannonmallin. Tämän aikakauden aikana erityisesti ensimmäisenä teollistunut Englanti sanoi hyvästit käsityöläisyydelle ja astui uuteen tehtaiden tarjoamaan tuotannon aikaan. Samalla talouden rakenne alkoi muuttua kohti pääomalla saatavan työn ostamista ja joissain maissa orjatyöstä saatavaan taloudelliseen hyötyyn. Tuotanto oli kuitenkin vielä monin paikoin raaka-aine tuotantoa, esimerkiksi puuvillan tuotanto kasvoi ensimmäisen syklin aikana todella merkittävästi.

Toinen Kondratieffin sykli seurasi ensimmäisen jälkeen ja tämän aikakauden keskeisiä piirteitä oli teollistumisen jatkuminen ja leviäminen. Toinen Kondratieffin sykli osui ajallisesti vuosien 1842-1897 välille. Rautatiet alkoivat kehittyä paremmiksi ja höyrykoneiden käyttöönotto kasvoi huomattavasti. Höyrykoneiden keksiminen ja teollinen käyttö olivat aikakauden keskeinen innovaatio. Ne mahdollistivat entistä suuremmat tuotantomäärät ja lisäsivät tehokkuutta huomattavasti. Höyrykoneiden käyttöönottaminen ei rajoittunut pelkästään rautateille ja tehtaisiin vaan myös moniin muihin teollisuudenaloihin ja jopa maatalouteen. Koneiden käyttäminen nopeutti myös yleistä mekanisaatiota, eli mekaaniset koneet alkoivat vallata alaa yhä enemmän elämän eri osa-alueilla. Rautatiellä junien ja raideosuuksien määrä kasvoi huomattavasti, samoin junamatkustajien määrä kasvoi Iso-Britanniassa moninkertaisesti. 

Kolmas sykli ajoittui ajanjaksolle 1890-1939. Tämän ajanjakson keskeisimmät innovaatiot olivat teräs, raskas teollisuus ja sähköistyminen. Teräs oli merkittävä tuotannon kannalta ja teräs mahdollisti täysin uudenlaisen teollisuuden. 1800- luvun loppupuolella suuret yritykset kasvoivat huomattavalla vauhdilla ja talous kasvoi myös kokonaisuutena. Kolmannen syklin aikana talous kasvoi merkittävästi erityisesti Saksassa ja Yhdysvalloissa, Englannissa kasvu oli tuolloin suhteellisen hidasta. Samanaikaisesti kuilu teollistuneiden rikkaiden ja köyhien maiden välillä laajeni entisestään.  Kolmannen syklin päätepiste oli 1930-luvun lama, joka kesti koko vuosikymmenen ja tämä sykli oli merkittävä poikkeus sillä se päättyi lamaan eikä elpymiseen. Uusi seuraava sykli on tulkinnasta riippuen syntynyt 1940-luvun alussa tai vasta toisen maailmansodan jälkeen 1950-luvulla.

Kahden syklin loukussa

1930-luvun suuri lama oli talousmaailman jyrkin ja syvin taantuma, johon maailmantalous oli koskaan aiemmin ajautunut. Poliittiset myllerrykset jatkoivat maailmalla ja epävarmuuden aika vallitsi eri puolilla maailmaa. Tämä ajanjakso muistetaan aikana jolloin ihmiskunnasta tuli riippuvainen öljystä. Autoistuminen, motorisaatio ja massatuotanto olivat keskeisiä tekijöitä aina 1970-luvulle asti. Toisen maailmansodan päättyminen ja kylmän sodan alkaminen muuttivat talouden tuotantoa yhä enemmän sotilasteollisuuden suuntaan kun molemmat suuret blokit varautuivat aseellisesti mahdolliseen konfliktiin. Keskeistä tässä syklissä olivat uudet markkinoille tulleet kestokulutustavarat ja elektroniikka. Syklin kukoistus osuu heti ensimmäisille vuosille 1950-1973. Tätä seuraa 1974-1983 taantuma, jota taas seuraa lama vuosille 1984-1993. Neljännen syklin elpyminen osuu vuosille 1994-2000. Ottaen huomioon, että Kondratieff on kirjoittanut teoriansa 1900-luvun ensimmäisinä vuosikymmeninä, niin voidaan todeta, että vuosiluvut ovat hyvin läheltä totuuden mukaisia. Suomen tapauksessa tämä neljäs sykli on ollut varsin merkittävä. Toisen maailmansodan jälkeen nopeasti teollistunut Suomi muuttui muutamassa vuosikymmenessä maatalousyhteiskunnasta teollisuus- ja palveluyhteiskunnaksi. Näiden muutosten aikana tapahtui myös koulutuspoliittisia uudistuksia joiden merkitystä Suomen taloudelliselle nousulle ei voi väheksyä. 1990-luvun alun syvä lama muutti suomalaista yhteiskuntaa peruuttamattomasti ja sen vaikutuksista kiistellään yhä. Nyt voidaan pohtia onko uusi sykli alkanut eli elämmekö nyt uuden syklin kukoistamisvaihetta vai olemmeko vielä neljännen syklin elpymisvaiheessa.

Kondratieff tuntuu osuneen teoriansa kanssa yllättävän hyvin maaliinsa vaikka hän on kirjoittanut suurimman osan teoriastaan 1900-luvun ensimmäisinä vuosikymmeninä. Talousmaailma ja maailma ylipäänsä on muuttunut enemmän kuin edes Kondratieff on aikanaan osannut kuvitella, mutta silti hänen ennustuksensa ovat osuneet lähemmäksi totuutta kuin monen nykypäivän taloustieteilijän.


Le manifeste de Mars

Yliopisto on taas ollut julkisessa keskustelussa kun korkeakoulutuksen tulevaisuutta pohtiva työryhmä on laatinut ehdotuksiaan yliopistojen "kehittämiseksi". Kun uusi yliopistolaki runnottiin läpi ilman sen suurempaa keskustelua vasta vuosi sitten, niin tuolloin vakuuteltiin, että korkeakoulutus ei muutu maksulliseksi Suomessa. Nyt ollaan tilanteessa jossa työryhmä on laatinut erilaisia ehdotuksia tulevaisuuden varalle ja näissä ehdotuksissa maksullisuus on suuressa roolissa. Yliopistot on jo aiemmin alistettu kilpailemaan taloudellisista resursseista muiden yhteiskunnallisten toimijoiden kanssa. Seuraavana on opiskelijoiden vuoro. Täytyy kysyä, onko tämä yliopiston tulevaisuus?

Toivottavasti ei ole. Olemme hiljaisesti vaipuneet tilanteeseen jossa yliopiston perustehtävä eli tieteellisen tiedon tuottaminen (perustutkimuksen tekeminen) alkaa olla jo toissijaista erilaisiin tuloksellisiin tavoitteisiin verrattuna. Yliopistoista on tulossa yhä suuremmassa määrin tehtaita muistuttavia tuotantolaitoksia joista ei tosin tule ulos tuotteita vaan maistereita ja tohtoreita kuin liukuhihna vauhdilla. Tiede ja tieteen tekeminen on historiallisessa katsannossa yksi ihmiskunnan merkittävistä saavutuksista ja yhdessä taiteen kanssa ne merkitsevät kaikkea sitä, mikä ihmisrodussa on edistyksellistä verrattuna eläinkuntaan.

Yliopiston tulisi olla autonominen ja taloudellisesti riippumaton toimija (kuten vielä reilu vuosi sitten) sillä sen perustehtävä ei ole vastata mihinkään järjettömiin tehokkuus- ja tuotantotavoitteisiin. Jos sitten näin on, on sanottava että Suomessa järki on alistettu välineellisiin pyrkimyksin. Historia tietää esimerkkejä jolloin järjen välineellistäminen on johtanut tuhoisiin seurauksiin.

Mikä on sitten yliopisto tai sen tehtävä? Kollegani Toni Kosonen on määritellyt yliopiston tehtävää perustutkimusen lisäksi näin: Yliopisto on autoeroottinen toimija, joka uusintaa näin omaa identiteettiään ja toimintaa.Yliopiston tehtävä on siis kasvattaa opiskelijoistaan jatkajia akateemiseen maailmaan. Näin yliopisto itse tuottaa ja uusintaa omaa toimintaansa. Yliopisto on siten muusta yhteiskunnasta irrallien toimija, jonka tavoitteiden tulisi  muut kuin maisteritehtailu. Ulkopuolisten tahojen mukaan tuominen tähän tieteellisen maailman prosessiin on vaarallista. Näinhän on nyt käynyt kun yliopistojen johtoon on tullut paljon yritysten edustajia.

Yliopisto on kriisissä, Oulussa on käynnissä yt-neuvottelut, lakkovaroitus kaikkiin yliopistoihin on annettu ja kukaan ei osaa kertoa mikä on suomalaisen yliopiston tulevaisuus. Yliopiston henkilökunta on reagoinut tähän ja heillä näkyy pinssejä joissa lukee: "Me olemme yliopisto". Sinäänsä hyvä ajatus, mutta jotain olennaista taas puuttuu, sillä missä ovat opiskelijat sillä aivan yhtä lailla opiskelijat muodostavat yliopiston ja juuri opiskelijoista kasvatetaan sitä tulevaa tieteentekijä sukupolvea. Yliopiston ongelma onkin jo osittain siinä, että edes opiskelijat ja henkilökunta eivät identifioidu samaan asemaan. Esimerkiksi SYL:liä ei kiinnosta kuin opiskelijoiden etujen ajaminen ja henkilökunta viestii taas pinsseillää pahimmillaan sitä, että he ovat yliopisto. Opiskelijat eivät tähän kategoriaan "me" sitten ilmeisesti kuulu.
Lakkokevät on julistettu alkaneeksi!

Olipa kerran

Länsimainen maailmankuva perustuu ajatukselle, että Eurooppa ja Pohjois-Amerikka olisivat luoneet lähes kaiken merkittävän tieteen ja taiteen. Euroopan ja erityisesti Pohjois-Ameriikan rooli maailman sivistyksen suunnannäyttäjänä on kuitenkin erittäin nuori ja rajoittunut. Ylipäänsä ajatus siitä, että demokratia ja sivistys olisivat vain Euroopan ja Yhdysvaltojen luoma etuoikeus jota vahvimman oikeudella levitetään maapallon kaikkiin kolkkiin on vaarallinen. Tosiasiassa se mitä nyt kutsumme globalisaatioksi ei ole suinkaan uusi ilmiö. Teknologian ansiosta ideoiden liikkuminen on vain nopeutunut ekspotentiaalisesti. Ideat, niin tieteen kuin politiikan saralla ovat olleet jatkuvassa vuorovaikutuksessa ihmiskunnan historiassa. Intia ja Kiina ovat maailman vanhimmat yhä "toimivat" sivilisaatiot ja ne ovat olleet antamassa meille eurooppalaisille erittäin paljon tieteen saralla.

Intia, jota pitkään kohdeltiin alemman kastin valtiona, kiitos brittien siirtomaa historian, on saamassa arvostuksensa takaisin. Kun esimerkiksi eurooppalaiset valloittajat lähtivät sivistämään Aasian barbaareja heiltä unohtui, että siellä olevilla valtiolla oli takanaan jo useamman vuosituhannen historia. Intialainen taloustieteen "Nobelin" saanut Amartya Sen kirjoitti Intian moniarvoisesta historiasta ja sen erittäin sekulaarista lähestymisestä uskontoon. Intia on kautta historian tarjonnut turvapaikan useiden uskontokuntien edustajille ja Intiassa pitkälle brittien saapumiseen asti vallitisi yhteisymmärrys eri uskontokuntien välillä. Intian historiasta löytyvät myös agnostikkojen kirjoituksia yli kahden tuhannen vuoden ajalta. Hindu, muslimi ja buddhalaiset keisarit ovat hallinneet maata ja näin ollen luoneet sille sen moniäänisen identiteetin. Yhä tänäkin päivänä Intiassa asuu maailman toiseksi suurin muslimiväestö Indonesian jälkeen. Edes Intiasta juuri muslimeille irroitettu Pakistan ei ole saavuttanut muslimien määrässä Intiaa.

Keskiajalla italialainen filosofi Giordano Bruno esitti ääneen ajatuksen, että on oltava olemassa ääretön määrä maailmoja. Bruno poltettiin roviolla Campo de Fiorilla harhaoppisuudesta. Samaan aikaan Intiaa hallinnut muslimikeisari Akbar tarjosi kaikille uskontokunnille ja agnostikoille yhtäläisiä vapauksia harjoittaa omia toimijaan. Hän vastusti uskontojen kapeakatseisuutta, näin siis samaan aikaan barbaarien Intiassa kun Euroopassa sivistys ja edistys poltti roviolla vääräuskoisia.

Entäpä sitten hetken maapallonlaajuisessa tietoisuudessa ollut Haiti? Saimme kaikki kuulla kuinka Haiti on yksi Amerikan köyhimmistä maista, muistiko kukaan kysyä miksi? Ah, tämä on jo ennalta-arvattavaa... Kuinkas muuten kuin taas yksi kolonialismin tarjoama ruma kertomus siitä kuinka naturalismin nimissä edistynyt Eurooppa alisti pienen saarivaltion. Tässä tarinassa tarvitsee palata historiassa taakse vain kaksisataa vuotta. Slavoj Zizek esittää syyn, miksi Haiti on tänäkin päivänä yksi Amerikan köyhimmistä maista. Tapahtumat ajoittuvat vuoteen 1804, Haiti on vielä hetki sitten ollut Ranskan siiromaa. Orjien kapina on tuottanut lopulta tulosta ja Haitista on tullut mustien tasavalta. Napoleon on kuitenkin noussut valtaan Ranskassa jä hän päättää lähettää armeijan tuhoamaan uuden tasavallan ja palauttamaan orjuuden. Kymmenentuhannen sotilaan armeija ei onnistu tehtävässään ja Napoleon hävisi. Tähän asti kaikki hyvin, mutta seuraa lännen vastaisku. Haiti julistettiin boikottiin. Vuonna 1824 kun Ranska oli valmis tunnustamaan Haitin itsenäisyyden se vaati kuitenkin korvauksia menettämästään orjatyövoimastaan. Niinpä Haiti maksoi Ranskalle velkaa 60-70 prosenttia vuosittain koko maan budjetista aina vuoteen 1946 asti. Siis yli sata vuotta siitä kun Ranska oli tunnustanut Haitin ja niin absudista syystä kuin orjuuden menettämisestä koituvat menetykset!

Jared Diamond sekä J.R. McNeill ja William McNeill  ovat omissa kirjoissaan tarkastelleet ihmiskunnan historiaa ja verkottumista. McNeillit laativat teesinsä siitä kuinka tavarat, ideat, yhteistyö ja kilpailu ovat vauhdittaneet innovaatioita ja kuinka ne ovat maailmanlaajuisesti levinneet. Tietyt maantieteelliset alueet ovat sijainneet  vaihdon solmukohdissa ja ne ovat näin ollen saavuttaneet tämän ansiosta "johtavan" aseman. Jared Diamond on samoilla linjoilla ja Diamondin teesi sivilisaatioiden menestyksestä on vieläkin selkeämpi kuin McNeillien, ideat ja innovaatiot leviävät parhaiten itä-länsi suunnassa eli kun katsotaan karttaa niin Kiina, Intia, Eurooppa ja Pohjois-Amerikka sijaitsevat tällä vyöhykkeellä jolla "vaihtoa" tapahtuu eniten. Näin ollen Euroopan ja Yhdysvaltojen menestymisen takana on se, että ne ovat jatkuvasti saaneet vuorovaikutuksessa ideoita muun muassa tieteen saralla näiltä "alempi" arvoisilta sivilisaatiolta. Kukaan tai mikään alue ei ole itsekseen voinut kehittyä muita vahvemmaksi.

Hiljaisuus

Tämän kertaisen tekstini johdantona toimikoon Martin Niemöllerin runo.

Ensin ne tulivat noutamaan kommunisteja
enkä minä korottanut ääntäni -
koska en ollut kommunisti

Sitten ne tulivat noutamaan ammattiliittolaisia
enkä minä korottanut ääntäni -
koska en ollut ammattiliittolainen

Sitten ne tulivat noutamaan juutalaisia
enkä minä korottanut ääntäni -
koska en ole juutalainen

Sitten ne tulivat noutamaan minua -
eikä ollut jäljellä ketään
joka olisi korottanut ääntään minun puolestani


Niemöllerin runo esiintyy eri lähteissä säkeet eri järjestyksessä esitettynä. Niemöller itse aikanaan esitti sitä eri järjestyksessä yleisöstä riippuen. Viesti on kuitenkin puhutteleva, milloin me nousemme puolustamaan muita ja itseämme? Saksalaisena Niemöller oli toisessa maailmansodassa sotimassa joten hän tietänee mitä hiljeneminen pahimmillaan tarkoittaa. Ihmisyys päättyy siellä missä kukaan ei enää uskalla sanoa - Ei enää, nyt riittää. Hiljaisuus on pelkuruutta ja hyväksymistä - se on alistumista ilman itsekunnioitusta.

Hiljaista on myös Suomen poliittisessa keskustelusta kun puhutaan hyvinvointivaltion tulevaisuudesta. Poliitikot ovat jo kauan sitten korvanneet hyvinvointivaltion uudella termillä eli hyvinvointiyhteiskunnalla. Retorisin keinoin on pudotettu valtion rooli pois ja lisätty yhteiskunnan merkitystä. Yhteiskunnalla tarkoitetaan mitä ilmeisemmin yksityistä sektoria eli yrityksiä ja kolmatta sektoria eli kansalaisyhteiskuntaa. Suunta on se, että ne joilla on varaa maksaa käyttävät hyvinvointiyhteiskunnan yksityistettyjä palveluja ja ne joilla ei ole varaa, käyttävät vielä valtion tuottamia palveluja. Korostan sanaa vielä, sillä nykyinen ideologia on ajamassa järjestystä siihen, että valtion rooli häviää kokonaan ja ne joilla ei ole varallisuutta käyttää hyvinvointiyhteiskunnan maksullisia palveluja, käyttävät sitten vapaaehtoisten ja kansalaisjärjestöjen resursoimia palveluja.

Erikoista tässä on se, että valtaosa suomalaisista haluaa säilyttää hyvinvointipalvelut osana julkista sektoria. Politiikot ovat viemässä asiaa tästä huolimatta edellä mainittuun suuntaan. Uusi ideologinen ajattelu vaati julkisen sektorin radikaalia supistamista. Se merkitsee leikkauksia, ulkoistamista, yksityistämistä sekä tuottavuusohjelmia. Hyvinvointivaltion palveluiden mittariksi tulee talous, tällöin toimintojen alkuperäiset tarkoitukset hämärtyvät. Tuottavuuden ja tehokkuuden nimissä sairaaloissa noudatetaan jo "asiakkaiden" läpivirtausnopeuden tehostamista.  Aikanaan teollisuustyön tehokkuutta varten kehitetyjä mittareita sovelletaan tänä päivänä terveydenhuollon ja opetuksen aloilla. Milloin ihminen ja kone on rinnastettu näin räikeästi toisiinsa? Tämäkö on suomalaisen hyvinvoinnin tulevaisuus? Haluatko sinä olla potilaana sairaalassa jossa sairaanhoitajien aika sinulle on mitoitettu minuuttiin per tapaaminen vain siksi, että se on tuottavaa? Voidaan kysyä kenen kannalta se on "tuottavaa" tai "tehokasta"? Milloin on aika avata suunsa?

Terveisiä vuosituhannen vaihteesta

Viikonlopuksi blogipäivitys klassikko kategorian merkeissä. Kyseessä on yksi 2000-luvun alkuvuosien kiinnostavimmista teoreetikoista eli Manuel Castells. Castellsin trilogia The Information Age: Economy, Society and Culture kuului informaatioyhteiskunnan keskeisiin teoksiin. Tietyllä tapaa on jopa ironista kuinka osa Castellsin teksteistä tuntuu jo hieman vanhentuneilta vaikka esimerkiksi Erich Frommin teoriat tuntuivat istuvan nykyisyyteen vielä useamman vuosikymmenen jälkeenkin. Castells on joutunut oman teoriansa uhriksi, teknologinen kehitys on ollut niin nopea, että termi informaatioyhteiskunta on jo "vanhentunut". Castellsin trilogia on tästä huolimatta tutustumisen arvoinen erityisesti yhteiskunnallisten ja kulttuuristen muutosten osalta.
Viikonlopuksi blogipäivitys klassikko kategorian merkeissä. Kyseessä on yksi 2000-luvun alkuvuosien kiinnostavimmista teoreetikoista eli Manuel Castells. Castellsin trilogia The Information Age: Economy, Society and Culture kuului informaatioyhteiskunnan keskeisiin teoksiin. Tietyllä tapaa on jopa ironista kuinka osa Castellsin teksteistä tuntuu jo hieman vanhentuneilta vaikka esimerkiksi Erich Frommin teoriat tuntuivat istuvan nykyisyyteen vielä useamman vuosikymmenen jälkeenkin. Castells on joutunut oman teoriansa uhriksi, teknologinen kehitys on ollut niin nopea, että termi informaatioyhteiskunta on jo "vanhentunut". Castellsin trilogia on tästä huolimatta tutustumisen arvoinen erityisesti yhteiskunnallisten ja kulttuuristen muutosten osalta.
  
THE INFORMATION AGE

Manuel Castellsin kolmiosaisesta kirjasarjasta The Information Age: Economy, Society and Culture on tullut informaatioaikaa ja sen syntyä selvittävä klassikko. Kirjasarjan kantava voima on yksilön ja globaalien verkostojen välinen jännite. Castells käyttää näistä termejä The Self ja The Net. Castellsin mukaan yhteiskunnat ovat yhä enemmän rakentuneet kaksinapaiseen vastakkaisasetteluun The Netin ja the Selfin välillä. Mitä nämä käsitteet the Net ja the Self sitten ovat, Castellsin teorian jäsentävä näkemys on, että aikamme yhteiskuntien keskeisin jännite muodostuu abstraktien ja universaalien instrumentaalisen vaihdon verkostojen the Net ja historiallisesti ja paikallisesti muodostuneiden identiteettien the Self välille. Castellsin käyttämänä nämä käsitteet ovat vielä moni merkityksellisempiä kuin minun käyttämäni termit yksilö ja globaaliverkosto. The Information Agen tarkoituksena on antaa sosiaalitieteellisestä näkökulmasta kokonaiskuva globalisoituvasta maailmasta. The Information Age on kuvaus siitä miten erilaiset globaalit verkostot ovat kasvattaneet merkitystään informaatioteknologian kehittymisen myötä ja miten paikalliset identiteetit suhtautuvat globalisaatioon. Tämä globaalien verkostojen ja paikallisten identiteettien välinen kaksijakoisuus onkin Castellsin trilogian keskeinen elementti. Jännite globaalin ja paikallisen välillä johtaa muutoksiin ihmisten välisessä kanssakäymisessä, erityisesti kansainvälisen talouden jatkuva kiristyvä kilpailu ja hallinnon järjestelmät vaikuttavat ihmisten välisiin suhteisiin.

VERKOSTOJEN NOUSU

Kirjasarjan ensimmäinen osa The Rise of the Network Society on julkaistu ensimmäisen kerran vuonna 1996 ja sittemmin siitä on julkaistu toinen uudistettu painos vuonna 2000. Tässä teoksessa Castells esittelee lyhyesti informaatioteknologian kehittymiskaaren. Castells aloittaa analyysinsa siitä, miten informaatioteknologian kehitys on vaikuttanut erityisesti talouteen, sekä ajan ja paikan käsityksiin. Ensimmäisessä osassa Castells kiinnittää jo huomiota paikallisten identiteettien ja globaalien verkostojen väliseen ”kamppailuun”.

Castellsin mukaan talouden verkostot ovat muuttuneet viimeisen neljännesvuosisadan aikana merkittävästi juuri informaatioteknologian kehittymisen vauhdittamina. Näistä verkostoista on kasvanut tietoteknologian mahdollistamina maailmanlaajuisia eri yhteiskunnan osa-alueet lävistäviä toimijoita. Globaali talous on tiukasti liitoksissa tietotekniikkaan ja tuottavuuteen. Tietoteknologia on mahdollistanut uudenlaisen globaalin markkinatalouden, jonka keskustassa on globaalit finanssimarkkinat. Maailmanlaajuinen osakesijoittaminen ja finanssimarkkinoilla toimiminen on tullut mahdolliseksi uuden informaatioteknologian vuoksi. Tietotekniikka mahdollistaa maailmanlaajuisten taloussuhdanteiden seuraamisen lähes reaaliajassa ja tämä on tuonut erilaisia uusia mahdollisuuksia kansainvälisiin finanssimarkkinoihin. Castells huomauttaa kuitenkin, että kun 1980- ja 1990 –luvuilla tapahtunut markkinoiden vapauttaminen on johtanut lopulta uudenlaisten kauppablokkien syntymiseen.

Paikallinen vastaan globaali

Samaan aikaan kuin talouden toimijat ja organisaatiot muuttuivat yhä enemmän maailmanlaajuisiksi ja kansainvälisiksi niin paikallisuus ei suinkaan menettänyt merkitystään talouden kentässä sillä samaan aikaan kun talouden organisaatiot toimivat globaalisti on työ yhä paikallista. Tämä tarkoittaa sitä, että kun talousmaailma on maailmanlaajuisesti verkostoitunut, niin työväenluokka ei ole onnistunut luomaan kollektiivista maailmanlaajuista työväkeä vaan työ on pysynyt paikallisena. Castellsin teorian mukaan työläiset ovat paikallisia ja työ ei katoa mihinkään globaalin informaatioajan maailmassa. Tässä nousee esille ristiriita globaalin verkoston ja paikallisten identiteettien välille. Kun globaali kapitalismi alkaa hallita markkinoita, niin työväki ei pysty luomaan kollektiivista identiteettiä ja siitä tulee yksilöllisyyttä korostava hajanainen voima, joka on kiinnostunut vain omista mielenkiinnonkohteistaan ja projekteistaan. Nykyinen maailmanlaajuinen talousjärjestelmä sekoittaa ihmisten välisiä suhteita ja näistä suhteista tulee epäselviä. Pääoma ja työ ovat yhä kasvavassa määrin eri ajassa ja paikassa. Kansainvälinen talous elää verkostossa, jossa ajalla ja paikalla ei ole merkitystä. Aika ja paikka muuttavat merkitystään tietoteknologian kehittymisen mahdollistettua sen, että ihminen voi olla yhteydessä omaan verkostoonsa missä tahansa tai milloin tahansa. Sosiaalinen todellisuus ja sosiaalisten suhteiden ylläpitäminen eivät enää vaadi perinteistä sosiaalista kanssakäymistä vaan ajan ja paikan merkitys on kadonnut myös ihmisten välisistä suhteista.

Verkostojen kehittyminen ei vaikuta pelkästään talouteen ja työhön vaan myös verkostot ja informaatioaika vaikuttavat yhä enemmän kulttuurin ja valtaan. Tiedotusvälineet ja media ovat muuttuneet informaatioteknologian kehittymisen myötä ja ne ovat näin ollen vaikuttaneet myös vallan muuttumiseen. Poliittisesta vallasta on tullut kamppailua, jota käydään yhä kasvavassa määrin median kentällä. Imagon ylläpitäminen on yhteydessä vallan ylläpitämiseen. Yhä syvemmällä tasolla myös yhteiskunnan materiaalinen perusta, tila ja aika ovat muuttumassa. Laajemmassa historiallisessa näkökulmassa verkostoyhteiskunta edustaa kvalitatiivista muutosta ihmisten kokemuksissa. Tämä on ymmärrettävissä vanhan sosiologisen näkökannan mukaan, jonka perusteella suurin osa ihmisen sosiaalisesta toiminnasta voidaan ymmärtää luonnon ja kulttuurin välisestä suhteesta. Nyt olemme uudella aikakaudella, sillä ihminen on viimein onnistunut ottamaan yliotteen luonnosta, kun ihmiskunta on lähes koko aikaisemman historiansa ajan ollut luonnon armoilla. Nyt ihmiskunta on uudessa tilanteessa, jossa luonto on valloitettu ja ihmiset elävät voittopuoleisesti sosiaalisessa maailmassa.

IDENTITEETIT

Castellsin trilogian toinen osa The Power of Identity keskittyy suurelta osin tähän termien the Self ja the Net väliseen ristiriitaan. 1900-luvun loppupuolen on tapahtunut teknologisen vallankumouksen, kapitalismin muuntumisen ja valtioiden muuttumisen lisäksi myös kollektiivisen identiteetin muutos. Castells käsittelee identiteettiä ainoastaan kollektiivisen eli yhteisöllisen identiteetin näkökulmasta, joten Castellsin identiteettikäsite ei tarjoa selitystä yksilön kehitykseen vaan yhteisöjen muuttumiseen. Castellsin teoria erottaa yksilöiden roolikäsitteen tiukasti identiteetistä. Tämän teorian perusteella kaikki identiteetit ovat sosiologisesta näkökulmasta rakentuneita identiteettejä. Castells tarkoittaa identiteetillä ainoastaan kollektiivista identiteettiä, joka rakentuu useamman ihmisen eli siis jonkin ryhmän yhteiseksi identiteetiksi. Identiteettejä tarkastellessa on kuitenkin selvitettävä miten, mistä, kenen toimesta ja ketä varten kollektiiviset identiteetit ovat muodostuneet. Identiteetti rakentuu historiasta, maantieteestä, biologiasta, tuottavista ja uudelleen tuottavista instituutioista, kollektiivisesta muistista, yksilöllisistä haaveista, valtakoneistosta ja uskonnollisista ilmoituksista. Yksilöt, sosiaaliset ryhmät ja yhteiskunnat tuottavat näitä materiaaleja ja uudelleen suuntaavat niiden tarkoitusta, koska tällaiset kulttuuriset projektit ovat aina yhteydessä sosiaaliseen rakenteeseen ja tämän rakenteen aikaan sekä paikkaan.

Castellsin hypoteesin mukaisesti yleisesti kollektiivisen identiteetin luomisessa vaikuttavat se ketkä tätä identiteettiä tuottavat ja miksi. Identiteetin tuottajat pystyvät suuressa määrin määrittämään minkälaisen symbolisen sisällön tämä identiteetti saa, lisäksi he pystyvät määrittämään identiteetin tarkoituksen niille, jotka haluavat samaistua tai jättäytyä ulkopuolelle tiettyyn identiteettiin. Tämän vuoksi identiteetin rakentumiseen vaikuttavat huomattavasti valtasuhteet. Castells tekee kolmijaon erilaisille identiteetin rakentamisen lähtökohdille.

1) Oikeutettu identiteetti: Tämän identiteetin tuottaa yhteiskunnan hallitsevat instituutiot laajentaakseen ja oikeuttaakseen omaa voimaansa. Auktoriteettien luoma hallitseva identiteetti sopii myös moniin nationalismia koskeviin teorioihin.

2) Vastarinta identiteetti: Tämän identiteetin taustalla ovat yhteiskunnassa väheksytyssä arvossa olevien ääni. Identiteetti rakentuu valtaapitävien vastustamisesta.

3) Projekti identiteetti: Kun sosiaaliset toimijat tiettyjen saatavilla olevien kulttuuristen tarpeiden perusteella rakentavat uutta identiteettiä, joka uudelleen määrittää heidän asemansa yhteiskunnassa. Näin tapahtuessa identiteetin tarkoitus on myös muuttaa vallitsevaa sosiaalista rakennetta.

Nämä Castellsin kolme erilaista identiteetin rakentumisen tyyppiä voivat toki muuttua, sillä esimerkiksi vastarinta identiteetistä saattaa muodostua ajan myötä hallitseva yhteiskunnan instituutioiden laillistaman identiteetti. Castells vielä korostaa, että nämä kolme erilaista identiteetin rakennusprosessia tuottavat erilaisia tuloksia rakennettaessa yhteiskuntaa. Oikeutettu identiteetti luo kansalaisyhteiskunnan, jossa organisaatioita ja instituutioita kuten myös rakentuneita ja organisoituja yhteiskunnallisia toimijoita, jotka uudelleen tuottavat voimassa olevaa identiteettiä. Castellsin mukaan tämä kansalaisyhteiskunnan käsite eroaa merkittävästi siitä, miten useimmiten kansalaisyhteiskunta käsitetään. Castells osoittaa, että tällaiset organisaatiota ja instituutiot, jotka ylläpitävät voimassa olevaa identiteettiä ovat usein kirkkoja, puolueita, ammattiyhdistyksiä, osuuskuntia ja muita vastaavia. Vastarinta identiteetti johtaa erilaisten yhteisöiden tai yhdyskuntien syntymiseen. Castellsin mukaan juuri vastarinnalla synnytetty identiteetin rakentaminen on yleisin tapa rakentaa identiteetti tämän päivän yhteiskunnassa. Se rakentaa yhteisen vastarinnan yhteistä vastusta vastaan, jota yksilö ei voisi yksin kohdata. Tätä identiteettiä määrittää selkeästi aika, paikka ja biologia. Esimerkiksi etnisin perustein syntynyt nationalismi on luotu usein vastarintana ulkopuolisia vastaan. Tällöin on helppo luoda uusi identiteetti, joka erottaa ”meidät” muista. Kolmas identiteetin rakennusmuoto on projekti identiteetti joka luo etupäässä subjekteja. Yksilöt eivät ole Castellsin mukaan subjekteja vaan subjektit ovat kollektiivisia yhteiskunnallisia toimijoita, joiden kautta yksilöt saavuttavat holistisen tarkoituksen kokemuksilleen. Tässä tapauksessa identiteetti rakennetaan alistetun identiteetin tilalle voimaantumisen keinoin.

Castells jatkaa teoksessaan käsittelemällä nationalismia globalisaation aikakaudella. Globalisaation aikakausi on Castellsin mielestä myös nationalismin elpymisen aikakausi. Kansallisvaltiot ja kansallisuus rakentavat yhä uudestaan identiteetin, joka perustuu erottautumiseen ulkopuolisia vastaan. Tämä historiallinen kehityssuuntaus on yllättänyt monet, sillä nationalismi on julistettu kuolleeksi jo monta kertaa historian aikana. Nationalismi on kuitenkin nostanut päätään samanaikaisesti kun talous on globalisoitunut, poliittisista järjestelmistä on tullut kansainvälisiä, ihmisten välisestä kanssa käymisestä on rajat kadonnut tietotekniikan ansiosta ja kulttuurit ovat aiempaa enemmän tekemisissä toistensa kanssa.

Kansat ilman valtiota

Castells kirjoittaa myös kansoista, joilla on vahva identiteetti, mutta ei omaa valtiota. Esimerkiksi Katalonian maakunta Espanjassa on historiallisesti muodostanut identiteetin, jota korostaa oma kieli. Kuitenkin Katalonia on säilynyt osana Espanjaa. Samanlainen tapaus ovat baskit, joiden itsenäisyyshaaveet elävät myös. Palestiinalaiset ovat myös kansakunta ilman valtiota, sillä palestiinalaisten yhteinen identiteetti on rakentunut voimakkaasti varsinkin Israelin valtion perustamisen jälkeen. Yhteinen ja paikallisesti rakentunut historia, oma kieli ja oma alue ovat tärkeimpiä kansojen tunnusmerkkejä. Vastakohtana kansoille ilman valtiota ovat valtiot joissa on monia kansoja. Entiset sosialistiset valtiot kuten Neuvostoliitto, Jugoslavia ja Tshekkoslovakia olivat tällaisia valtioita, joissa oli monia kansoja ja erityisesti ne olivat kahden tai useamman olemassa olleiden valtioiden tilalle perustettuja valtioita.

Alueelliset identiteetit ovat muodostuneet kanssakäymisessä muiden samalla alueella oleskelevien ihmisten kanssa. Ihmiset ovat vuorovaikutuksessa oman ympäristönsä kanssa, oli tuo ympäristö sitten kylä, kaupunki tai lähiö. Näissä paikallisissa ympäristöissä sitten ihmiset ovat vuorovaikutuksessa naapureidensa kanssa. Nykyaikana tämä vuorovaikutus oman paikallisen ympäristön kanssa saattaa olla vähäistä, mutta sitä kuitenkin on. Tällaisen paikallisen identiteetin syntymiseen vaikuttaa yhteisten päämäärien puolesta toimiminen. Voimakkaimmillaan paikallinen identiteetti on jos se syntyy vastustamaan jotain ulkopuolista hanketta, joka koetaan uhkaksi omalle ympäristölle. Tätä ilmiötä kutsutaan ”not in my backyard”, eli ei minun takapihalleni. Esimerkiksi jos jollekin alueelle aiotaan perustaa kaatopaikka niin tällä alueella asuvat muodostavat hyvin todennäköisesti yhteisen vastarinnan tätä kaatopaikka hanketta vastaan, sillä he kokevat, että kaatopaikka pilaisi heidän ympäristönsä. Kansalaisyhteiskunnan organisaatiot ovat myös monesti paikallisesti syntyneitä järjestöjä, jotka toimivat paikallisesti yhteisen hyvä eteen.

Kulttuuriset yhteisöt muodostuvat kolmesta keskeisestä piirteestä. Ne ilmenevät reaktioina vallitseviin sosiaalisiin trendeihin. Ne syntyvät puolustamaan ja suojaamaan ympäröivältä maailmalta. Lisäksi ne ovat kulttuurisesti tuotettuja, sillä tiettyyn ryhmään kuulumista tuotetaan yhteisten symbolien avulla. Esimerkiksi jokin tietty vaate merkitsee kuulumista johonkin tiettyyn ryhmään. Kuten kipa juutalaisilla tai huivi islamilaisilla naisilla. Tällaisten yhteisöjen muodostuminen ei ole sattumanvaraista, sillä näiden yhteisöjen rakennusaineina toimivat aika, paikka, kieli ja ympäristö. Joten ne ovat rakentuneet ajallisesti ja paikallisesti määräytyneiden tapahtumien perusteella.

Uusi politiikka

Castellsin teoksen toinen merkittävä osa on politiikan uudelleen muotoutuminen. Castells esittää teoriassaan kolme erilaista demokratian kehityspolkua. Ensimmäinen polku on Castellsin mukaan, että paikallisentason politiikka on muuttunut 1990-luvulla eri puolilla maailmaa. Informaatioteknologia on tarjonnut myös paikallishallinnolle tilaisuuden saada uudelleen yhteys paikallisiin asukkaisiin. Paikallis- radio ja televisio ovat tuoneet monissa maissa uuden ulottuvuuden paikalliseen hallintoon. Castells myös korostaa, että paikallistason muutokset ovat kaikkein perusteellisimpia muutoksia demokratiaprosessissa. Toisena polkuna Castells esittelee tietoteknologian mahdollisuuden tarjota kansalaisille suurempaa osallisuutta politiikkaan ja päätöksentekoon. Teknologia tarjoaa pohjan kansalaisille osallistua keskusteluun ja vaikuttaa päätöksentekoon uudella tavalla. Tämä tapa toisi Castellsin mukaan yksilöiden äänet samanarvoisiksi kun välissä ei olisi mediaa kontrolloimassa sitä, kenen ääni pääsee julkisuuteen. Edellä mainittua näkemystä on kuitenkin kritisoitu siitä, että tietoteknologia ei ole välineenä demokraattinen. Kaikilla ihmisillä ei ole mahdollisuutta edes käyttää hyväksi nykyistä teknologiaa. Kolmas polku on kansalaisjärjestöjen organisoituminen ja mobilisoituminen. Nämä kansalaisjärjestöt, joiden tarkoitus ei ole luoda uutta politiikkaa vaan ne ovat usein syntyneet humanitaarisia tarpeita varten. Esimerkiksi Amnesty International, Medicins sans frontiéres (lääkärit ilman rajoja) ja Oxfam ovat tällaisia järjestöjä. Tällaisia kansalaisjärjestö on maailmassa tuhansia sekä paikallisia, että globaaleja. Kansalaisjärjestöt tuovat julkiseen keskusteluun uusia aiheita joilla on vankka konsensus ja jotka eivät asetu minkään poliittisen puolueen taakse. Nämä kansalaisjärjestöt pyrkivät suoraan vuorovaikutukseen kansalaisten kanssa, eli he tuovat ihmisten tietoisuuteen keinoja, joilla voi vaikuttaa johonkin tiettyyn ongelmaan esimerkiksi ostoboikotit tai rahan kerääminen luonnonkatastrofien uhreille. Näiden kansalaisjärjestöjen lopullinen päämäärä on vaikuttaa yhteiskunnan päätöksentekoon, mutta eri tavalla kuin perinteisten vaikuttavien organisaatioiden. Kansalaisjärjestöt näyttävät tulevan ”suosituksi” kaikissa yhteiskunnissa, niiden rooli on kasvanut huomattavasti nykyisessä yhteiskunnassa ja ne käyttävätkin uudenlaista valtaa esittäessään ihmisille uuden poliittisen toimintatavan ja uusia poliittisia ongelmia joihin perinteiset poliittiset vaikuttajat eivät puutu.

VUOSITUHANNEN LOPPU

Castellsin trilogian kolmas osa keskittyy uuden maailmanjärjestyksen selventämiseen. Castellsin mukaan uutta aikaa kuvastaa vanhan Itä - Länsi vastakkainasettelun päättyminen Neuvostoliiton hajoamiseen ja Itä-blokin kuihtumiseen. Polarisaatio ei ole kuitenkaan päättynyt, vaan nykyisin maailma voidaan jakaa entistä selvemmin Pohjoinen - Etelä vastakohtina. Rikas Pohjoinen ja köyhä Etelä, erityisesti Afrikka kärsii tästä uudesta maailmasta. Afrikka, varsinkin Saharan eteläpuoleinen Afrikka on suistunut informaatiokapitalismi ajan kehityksessä yhä synkemmille vesille. Köyhyys on Afrikan suurin ongelma, elintaso ei ole noussut Saharan eteläpuoleisessa Afrikassa samalla tavalla kuin muualla maailmassa ja kehitys on huolestuttavaa.

Myös länsimailla on uudenlainen huolenaihe. Köyhyys on ongelma myös monissa länsimaissa, vaikka yleinen elintaso on noussut vielä viime vuosina, on väestön jakautuminen hyvä- ja huono-osaisiin jyrkentynyt. Castells käyttää esimerkkinä sosiaalista syrjäytymistä, josta on tullut merkittävä ongelma monissa länsimaissa. Huono-osaisuus ja köyhyys liittyvät useasti köyhyyteen ja näin ollen on monissa länsimaissa syntynyt aivan uusi syrjäytyneiden ja köyhien ryhmä.

TILINTEON HETKI

Castells päättää trilogiansa päätelmiin, jotka kasaavat koko kirjasarjan havainnot yhteen. Castells puhuu vuosituhannen vaihteesta aikana, jolloin on syntynyt ”uusi maailma”. Tämän uuden ajan syntymisessä hän erottelee kolme toisistaan irrallista prosessia, jotka ovat sittemmin kytkeytyneet toisiinsa ja luoneet tämän uuden maailman järjestyksen. 1960- ja 70-luvuilla alkaneet prosessit ovat johtaneet tämän ”uuden maailman” syntymiseen. Nämä kolme prosessia ovat: Informaatioteknologian vallankumous, talousjärjestelmien kriisi 70-luvulla ja sosiaalisten liikkeiden kukoistamiskausi, joka alkoi hippiliikkeestä ja ympäristöliikkeestä 60- ja 70-luvuilla. Näiden prosessien kehittymisen myötä on syntynyt uusi yhteiskunnallinen rakenne; verkostoyhteiskunta, uusi talous, globaali kapitalismi ja uusi kulttuuri, virtuaalikulttuuri. Castells on käsitellyt teoksessaan erityisesti informaatioteknologian vallankumousta, joka on muodostanut uuden materiaalisen perustan uudelle yhteiskunnalle. Informaatioyhteiskunnassa varakkuuden luominen, vallan käyttö ja kulttuuristen koodien luominen ovat tulleet riippuvaisiksi yhteiskuntien ja yksilöiden teknologisesta kyvykkyydestä.

Informaatioteknologia on ollut keskeisessä roolissa talouselämän muutoksessa. Ilman tietoteknologian kehittymistä ei uudenlainen kapitalismi olisi ollut mahdollista. Tässä globaalissa toisistaan riippuvaisessa uudessa taloudessa uudet kilpailijat, firmat ja valtiot alkoivat vaatia lisääntyvää osuutta tuottavuutta, kauppaa, pääomaa ja työtä. Pääoman, työn, informaation ja markkinoiden verkostot alkoivat linkittyä teknologian avulla maailmanlaajuisesti, samalla ne käänsivät selkänsä sellaisille köyhimmille ja huono-osaisimmille alueille. Tällä tavalla verkostot jättivät tietyt alueet ulkopuolelle kehityksestä. Näitä verkostojen ulkopuolelle jätettyjä alueita Castells kuvaa termillä neljäs maailma.

Castells kirjoittaa myös uudenlaisen yhteiskunnan syntymisestä tässä uudessa maailmassa. Uusi yhteiskunta syntyy kun tapahtuu tarpeeksi muutoksia tuottavuudensuhteissa, vallansuhteissa ja kokemuksen suhteessa. Tämä muutokset johtavat sosiaalisten tapojen muuttumiseen ajan ja paikan suhteen ja uuden kulttuurin syntymiseen. Castells esittelee mielestänsä tärkeimmät muutokset, jotka ovat johtaneet uuden yhteiskuntajärjestyksen syntymiseen. Tuottavuuden muutos taloudessa on Castellsin mielestä yksi merkittävistä yhteiskunnan muutoksista. Tuottavuus ja kilpailukyky ovat informaatioajan keskeinen taloudellinen mahti. Tuottavuuden ja kilpailukyvyn myötä työn rooli on muuttunut yhä enemmän tuottajan rooliin, työn tarkoitus on tuottaa yritykselle. Taloudellisen voiton tekeminen osakkeenomistajien hyväksi on nykyisin yksityisten yritysten pääasiallinen tehtävät. Samalla työntekijöiltä ja markkinoilta odotetaan joustavuutta, tuottajan rooli on tehdä pääomaa osakkeenomistajille joten työntekijöiden on annettavat yhä suurempi osa itsestään yritysten käyttöön. Yritysten omistajarakenne on siis muuttunut ja tämä tekee omistajista usein kasvottomia yksilöitä vanhojen perheyritysten omistajien sijaan. Sijoittamisella haetaan taloudellista hyötyä ja usein pitkäaikainen sijoittaminen on toissijaista jos taloudellista hyötyä voi saada nopeasti.

Näiden muiden muutosten lisäksi vielä sosiaalisten luokkien suhteet muuttuvat. Muutos asettaa ihmiset kahteen eri kategoriaan. Niihin, jotka menestyvät uuden informaatioteknologian aikana, joiden koulutus ja taidot tekevät heistä kysyttyjä bisnesmaailmassa. Samalla syntyy uusi syrjäytyneiden ryhmä, joka jää ulkopuolelle tästä tietoteknologian kehityksestä ja samalla he jäävät ulkopuolelle mahdollisuuksista nousta pois köyhyydestä ja huono-osaisuudesta. Nämä ihmiset joutuvat taistelemaan huonoista työpaikoista, joiden työolot ovat usein huonot ja puutteelliset, työ on usein vain väliaikaista ja varmuus elämästä puuttuu. Erityisesti köyhien maiden ihmiset ovat vaarassa joutua tähän loukkuun kun kapitalismi kaipaa vain kaikkein kyvykkäimpiä ja koulutetuimpia yksilöitä.

Sosiaalisten luokkien välisessä teoretisoinnissa Castells osuu oikeaan. Nykyisiä "voittajia" ovat juuri ne henkilöt joiden koulutus ja taidot tekevät kysyttyjä globaaleilla työmarkkinoilla. Samalla kuitenkin "syrjäytyneiden" luokka kasvaa jatkuvasti kun "voittajat" määrittävät entistä enemmän suljetussa eliitissään maapallon tulevaisuutta.