Heikki Patomäki - Eurokriisin anatomia

Heikki Patomäki herätti Keynesin henkiin uudessa teoksessaan ”Eurokriisin anatomia – mitä tulee globalisaation jälkeen” tai pitäisi varmaan tarkemmin sanoa post-keynesiläisyyden, jota Euroopassa huudettiin heti finanssikriisin puhjettua Yhdysvalloissa. Patomäki on oikeassa argumentoidessaan, että finanssikriisi ja eurokriisi liittyvät toinen toisiinsa. Se joka tämän kiistää ei ymmärrä taloudesta mitään tai sitten valehtelee tietoisesti. Finanssikriisi ja eurokriisi ovat osa samaa jatkumoa jossa globaalitalous tällä hetkellä on. Globalisaatio ja sen sivuvaikutukset alkavat heijastua aiempaa selvemmin niin Yhdysvaltoihin kuin Eurooppaan. Eurokriisi on omalla tavallaan erittäin mielenkiintoinen kriisi sillä se ei tarjoa niin sanotusti mitään uutta auringon alla. Velkakriisejä on nähty ennenkin, mutta poikkeavan tästä kriisistä tekee yhteisvaluutta Euro ja sitä hallinnoiva EKP (Euroopan keskuspankki). Aiemmissa velkakriiseissä kuten esimerkiksi Argentiinan tapauksessa valtiolla on ollut talouspoliittiset keinot käytössä vastatakseen kriisiin. Nyt näin ei ole. EKP:n epädemokraattisuus ja sulkeutuneisuus näkyy parhaiten juuri nyt. EKP ei ole poliittisesti vastuussa kenellekään tai millekään, eikä sillä ole muita tehtäviä kuin inflaationtorjunta. Näin ollen EKP on täydellisen Friedmanilainen tuotos, eli vapaan markkinatalouden airut jolta on riisuttu käsistään kaikki oikeat talouspoliittiset tai monetaristiset toimet. EKP on siis täydellisen epäonnistunut projekti ja sen saamme kaikki huomata nyt eurokriisin aikana. Samoin EU on joutunut kiertämään ja kaartamaan omia perussopimuksiaan eurokriisin aikana. Keskuspankin ei tulisi pääomittaa pankkeja eikä valtioita, eikä yhteisiä velkoja olisi tarkoitus olla olemassa, mutta nyt molempia keinoja ollaan joko toteutettu tai toteuttamassa euroalueella. Näin EU siis rikkoo omia sopimuksiaan.

Patomäki avaa keskustelua kohti tulevaisuutta erilaisten skenaarioiden turvin. Mitä tapahtuu 2010-luvulla euroalueelle tai laajemmin koko EU:lle? Näihin kysymyksiin Patomäen skenaariot vastaavat vaihtelevasti. Todennäköisenä skenaarioina Patomäki pitää EU:n integraation syvenevän kohti liittovaltiota entisestään, toisaalta tähän skenaarioon istuu myös ajatus, että osa maista kuten Kreikka saattavat hyvinkin erota tai pakottaa eroamaan tästä kehityksestä. Vaikka Patomäki näkeekin tämän skenaarion todennäköisenä hän ei ennusta sille kovinkaan ruusuista tulevaisuutta. Kymmenessä vuodessa lisääntynyt integraatio kuluttaa voimansa loppuun ja jäljelle jää vain kysymys ”kuka sammuttaa valot?” eli Patomäki ei usko integraatiokehityksen voivan jatkua nykyisten reunaehtojen vallitessa. Tällä hän tarkoittaa erityisesti EKP:n luonnetta ja Euroopassa laajemmin voimalla olevaa ”uusliberalistista” ajattelua.

Patomäen skenaarioista omaan mieleeni kaikista eniten on globaali keynesiläisyys siis globaali talouspoliittinen suuntaus jossa eri alueiden eriarvoisuutta niin tuotannossa kuin ylijäämässäkin tasoitettaisiin maailmanlaajuisen yhteisen talouspolitiikan keinoin. Globaali keynesiläisyys perustuisi myös ajatukselle, että maailmantalous on suljettu järjestelmä. Tarkoittaen sitä, että kun jossain päin maailmaa syntyy ylijäämää niin jossain päin maailmaa on pakko syntyä alijäämää. Kaikkien maiden tavoite ylijäämään ei ole siis mahdollista sillä toisen ylijäämä on aina toisen alijäämä. Globaalin keynesiläisyyden keinoin näitä ylijäämiä ja alijäämiä sekä niiden vaikutuksia voitaisiin tasata nykyistä paremmin sillä alijäämät ja ylijäämät eivät ole olleet pysyviä vaan ne ovat muuttuneet maailmantilanteen ja historian varrella moneen otteeseen. Globaali keynesiläisyys ajaisi taloudellista tasa-arvoa eri puolille maapalloa. Patomäen skenaariot ovat erittäin mielenkiintoisesti rakennettuja sekä oletusarvoisesti erittäin realistisia. Tulevaisuuden tutkimus on haastavaa, mutta todennäköisiä skenaarioita pystytään esittämään. Olettama tietysti aina on se, että mitään todella suuria mullistuksia tähän aikaan ei tulisi.

Enempää ne Patomäen kirjan sisällöstä tässä paljasta sillä siitä kiinnostuneet halunnevat lukea sen kokonaisuudessaan itse ilman yksittäisiä ja kontekstista irrotettuja huomioitani. Mitä haluan sen sijaan kirjoittaa on ne muutokset joita Euroopassa ja maailmalla on tapahtunut sen jälkeen kun Patomäki on kirjansa viimeistellyt ennen kustannustoimittajalle toimittamista. Eurokriisin kannalta tärkeitä muutoksia on tapahtunut niin Kreikassa kuin Ranskassakin. Kreikan vaalit siirsivät historiallisesti vallan pois kahdelta suurelta. Äänet hajaantuivat entistä enemmän poliittisten kenttien molemmille laidoille ja hallituksen muodostamisesta tuli usean yrityksen jälkeen mahdotonta näin ollen olemme tilanteessa jossa Kreikka odottaa uusia vaaleja kesäkuussa. Mitä näiden vaalien jälkeen tapahtuu, sitä kukaan ei tiedä. Euroopassa ovat myös yleistyneet puheet Kreikan eroamisesta euroalueesta tai koko EU:sta. Tämä linja alkaa saada kannatusta useassa eri maassa ja voidaankin pitää jo melko todennäköisenä, että Kreikan aika euromaana alkaa käydä vähiin. Toinen merkittävä poliittinen muutos tapahtui Ranskassa jossa Francois Hollande voitti presidentinvaalit ja hänestä tuli Ranskan ensimmäinen sosialistipresidentti seitsemääntoista vuoteen sitten Francois Mitterrandin. Hollande ajoi vaalikampanjassaan voimakkaasti keynesiläistä talouspoliittista linjaa jossa hän lupasi kansalle leikkausten ja säästämisen sijaan investointeja julkisen vallan puolelta. Tämä lupaus on toteutuessaan merkittävä linjamuutos Euroopassa vallinneeseen julkisen talouden säästökuuriin jota on toteutettu lähes kaikkialla. Hollande pelaakin laajemmin talouspolitiikan suunnalla koko Euroopan näkökulmasta. Mikäli Ranska hyötyy Hollanden linjasta voi muutos tapahtua muuallakin Euroopassa, mikäli taas Ranska ajautuu vaikeuksiin niin voidaan vain kuvitella kuinka ”ei ole muuta vaihtoehtoa” linja jatkaa voittokulkuaan Euroopassa.

Keskustelu taloudesta ei häviä minnekään julkisuudesta vaan saamme todennäköisesti kuulla yhä jatkossakin erilaisia arvioita euroalueen kehityksestä nyt ja tulevaisuudessa. Patomäen kaltaisia keskustelijoita toivoisi vain kuulevansa enemmän sillä jopa Barack Obama totesi G8-maiden kokouksessa, että pelkkä säästäminen ajaa Euroopan ahtaalle ja se syö talouden kasvumahdollisuudet elvyttämisen sijasta. Obaman viesti Euroopalle olikin, enemmän elvyttämistä julkisin varoin ”keynesiläisyys” ja vähemmän säästämistä. Angela Merkel kuitenkin näytti Obaman idealle nyrpeää naamaa, sillä onhan Saksa ollut niitä harvoja euroalueen menestyjiä ja Merkel puhuu useasti enemmän saksalaisten pankkien kuin saksalaisten suulla. Euroopan rautarouva onkin siirynyt Britanniasta Saksaan, mutta keinot ja puheet ovat entisellään. Olit sitten kyllästynyt eurokriisiin ja Kreikkaan tai et niin vielä ei tältä keskustelulta piiloon pääse. Nyt käydään kamppailua Euroopan tulevaisuudesta ja siitä millaisin keinoin talouteen halutaan niin Euroopassa kuin globaalisti vaikuttaa.

Ville Tietäväinen – Näkymättömät kädet

Sarjakuvaromaanit tekevät tuloaan suomalaiseen kirjallisuuden kenttään ja mikä siinä on tehdessä kun jälki on näin vakuuttavaa. Ville Tietäväisen sarjakuvaromaani Näkymättömät kädet on enemmän kuin kertomus 2000-luvun siirtolaisuudesta. Se on upeasti kuvitettu tarina siitä, miten ihmiset ovat tuhansia vuosia lähteneet etsimään onneaan tarpeen vaatiessa kotiseutujensa ulkopuolelta. Kyseessä on siis sarjakuvaromaani, jonka aihe on Eurooppaan pyrkivä laitonmaahanmuuttaja. Tarina ei ole Tietäväisen mukaan tosi, mutta se on saanut innoituksensa niistä tuhansista kohtaloista, jotka ovat tämän matkan suorittaneet. Tietäväisen piirrosjälki on silmiä hivelevää ja jälki on upeaa. Jätetään ulkonäölliset seikat arvion ulkopuolelle ja keskitytään itse asiaan. Tietäväisen tarina rakentuu marokkolaisen Rashidin ympärille, jonka ystävä houkuttelee tämän lähtemään mukanaan Eurooppaan. Venematkalla hän menettää ystävänsä ja Euroopan lupaus tuntuu utopialta siihen, mitä Rashidia Espanjassa odottaa. Tomaattiplantaasit odottavat pohjois-afrikkalaisia nuoria miehiä tekemään raakaa työtä jotta mekin saisimme nauttia talvisin Espanjan halvoista tomaateista. Espanjan todellisuus paljastuu Rashidille hänen karattuaan tomaattiplantaasilta. Barcelonaan päätynyt Rashid alkaa vieraantua todellisuudesta ja hänen todellisuutensa hämärtyy. Sen enempää juonesta en aio tässä paljastaa, vaan keskitytään Tietäväisen sarjakuvaromaanin aiheeseen siirtolaisuus.

Siirtolaisuus, maasta maahan muuttaminen tai miksi ikinä tätä ilmiötä halutaankaan kutsua on lienee yksi ihmiskunnan historian vanhimmista piirteistä. Ilman siirtolaisuutta ei Suomeakaan olisi koskaan asutettu. Väestön liikkuminen alueelta toiselle on synnyttänyt sivilisaatioita vaihtelevasti historian varrelle. Yhtäläisyys kukoistaneiden alueiden välillä lienee kuitenkin se, että ihmiset ovat tulleet sinne historian saatossa jostain muualta. Näin ollen liikkuminen ja siirtolaisuus ovat ihmiskunnalle tyypillistä käyttäytymistä. Tarkastellaanpa siirtolaisuutta viimeisen sadan vuoden aikana. Voidaan havaita, että 1900-luvulla siirtolaisuus suuntautui etupäässä Yhdysvaltoihin. Suomesta esimerkiksi muutettiin Yhdysvaltoihin ja Ruotsiin. Maailman mittakaavassa Yhdysvallat oli erityisesti toisen maailmansodan jälkeen suosittu muutto kohde ja on sitä yhä. Ihmismassat ovat aina olleet liikkeessä toiset seikkailujen toiset paremman elintason perässä, yhdistävä tekijä on kuitenkin liike. Tätä liikettä ja sen 2000-luvun Eurooppaa koskevaa osaa Tietäväinen teoksessaan kuvaa. Loppujen lopuksi teema on universaali ja siihen voi samaistua hyvin erilaiset ihmiset. Esimerkiksi irlantilaislähtöisen, nyt jo edesmenneen Frank McCourtin esikois- ja läpimurtoromaani Seitsemännen portaan enkeli kuvasi 1930-luvun irlantilaista liikehdintää Yhdysvaltoihin. Tietäväisen kirjaa lukiessa löysin yhtymäkohtia siis myös McCourtin tarinaan.

Rashidin hahmo muistuttaa myös Dostojevskin Rikos ja rangaistus romaanin päähenkilöä Raskolnikovia. En osaa selittää, miksi sillä Raskolnikov pohti tekojensa oikeutusta ja syyllisyyttä kun taas Rashid joutuu pohjalle Barcelonassa yrittäessään selvitä laittomana maahanmuuttajana Espanjan arjessa. Yhteistä lienee molemmille se kuumeinen tuska mikä niin Tietäväisen kuin Dostojevskin teoksista paistaa. Rashidin ongelmat vyöryvät lumipallon lailla ja ne laittavat lukijansa pohtimaan Euroopan suhdetta muuhun maailmaan. Tietäväinen ei päästä lukijaa helpolla hän myöntää itsekin sen ja näin on hyvä sillä harva suomalainen on tullut ajatelleeksi kuka ne halvat espanjalaiset tomaatit tosiasiassa poimii. Rikkaat maat ovat jo osittain riippuvaisia laittomasta siirtolaisuudesta. Esimerkiksi Yhdysvalloissa suuri osa vihannes- ja hedelmäsadoista jäisi korjaamatta ilman Väli- ja Etelä-Ameriikasta tulevia laittomia siirtolaisia. Puhumattakaan monista tehtaista ja niiden toiminnasta. Tietäväinen laittaa lukijansa pohtimaan näitä seikkoja. Ville Tietäväisen sarjakuvaromaania voikin suositella kenelle tahansa.

Gonzo - Hunter S. Thompsonin elämä

"Jalkapallokausi on ohi: Ei enää pelejä. Ei enää pommeja. Ei enää kävelyä. Ei enää hauskanpitoa. Ei enää uimista. 67. Se on 17 vuotta yli 50. 17 enemmän kuin tarvitsin tai halusin. Tylsää. Olen aina pahantuulinen. Ei hauskaa - kenellekään. Olet käymässä ahneeksi. Käyttäydy ikäsi vaatimalla arvokkuudella. Rentoudu - Ei se satu." (Hunter S. Thompsonin viimeiset muistiinpanot)

Gonzo - Hunter S. Thompsonin elämä on Rolling Stonen perustajan Jann S. Wennerin ja toimittaja Corey Seymourin kokoama kirja edesmenneestä gonzo-journalismin isästä. Gonzo ei ole elämänkerta vaan se on enemmänkin Wennerin ja Seymourin kokoon parsima aikalaismuistelma Hunter S. Thompsonista. Kronologisesti kulkevasta tarinasta huolimatta kirjan kertojat ovat lukuisat eri ihmiset, jotka tunsivat Hunterin hänen elämänsä eri vaiheissa. Tyypillisen elämänkerran tai muistelmateoksen tapaan Gonzon tarina lähtee liikkeelle Thompsonin lapsuudesta. Kentucky ja siellä vietetty lapsuus jättivät omanlaisensa jäljet Hunteriin, mutta tiettyjä piirteitä hänessä korostivat niin lapsuuden aikaiset ystävät kuin vasta aikuisiällä tutuksi tulleet ihmiset. Karismaa Hunter tuntuu säteilleen, sillä niin moni muistelija käyttää aikaa kuvatakseen hänen poikkeuksellista karismaansa. Hunter S. Thompson faneille kirja ei tuo suuria paljastuksia, eikä otsikoita. Kaikki tämä on kerrottu jo aiemmin. Itse asiassa koko Thompsonin tuotanto oli enemmän ja vähemmän omaelämänkerrallista tai ainakin vahvasti kertojan äänen mukanaan tapahtumiin sekoittavaa journalismia. Toki Hunter kirjoitti myös fiktiota tai ehkä hänen tapauksessaan ei pitäisi puhua faktasta eikä fiktiosta vaan nimenomaan gonzosta, jonka luoja Hunter oli.

Kirja suurin ongelma on sen lukijan kannalta juuri useat kertojat ja muistelijat. Samoja asioita toistellaan jopa saman ihmisen kertomana ja tämä jos mikä turhauttaa lukijaa. Samalla useaan osaan hajotettu kertojan ääni ei palvele tarinaa sen enempää. Tämä on sinällään melko yllättävää kun ajattelee millaiset pitkänlinjan journalistit kirjan takana ovat. Tarina sen sijaan on mitä mielenkiintoisin. Se piirtää kuvaa miehestä joka eli niin kuin saarnasi. Hunter S. Thompson nousi aikansa yhdeksi merkittävimmistä kulttuuri-ikoneista ja yhä kuolemansa jälkeen häntä kunnioitetaan niin kirjailijana kuin ilmiönä. Hunter ehti elämänsä aikana toimia reportterina useassa eri lehdessä, mutta pysyvimmän ja syvimmän suhteensa hän loi Rolling Stone lehden kanssa. Rolling Stonen aikakaudelle osuvat myös hänen uransa ehdottomat huiput kuten Fear and loathing in Las Vegas, eli Pelkoa ja inhoa Las Vegasissa. Hunterin elämänvaiheita on turha kerrata sen enempää kirja-arvostelussa, varsinkin kun suurin osa nimen tunnistavista henkilöistä tunnistaa myös legendan nimen taustalla.

Uutta tietoa Hunterista tämä haastatteluelämänkerta tuo ainakin minulle hänen viimeisistä vuosistaan. Oikeastaan maagiset tekstit ovat syntyneet Hunterin uran alkupuolella 1960- ja 70-luvuilla. Montaa kirjaa Hunter ei enää viimeisten vuosien aikana julkaissut, ylipäänsä hänen luovuutensa jäi päihteidenkäytön varjoon. Pelkoa ja inhoa Las Vegasissa kirjan filmatisointi toi Hunterin uusien sukupolvien tietoon 90-luvun lopussa. Johnny Depp tekee elokuvassa huikean roolisuorituksen Raoul Dukena aka Hunter S. Thompsonina. Roolia varten Depp asusteli pidemmän toivin Hunterin tilalla Coloradossa. Näin ollen heistä tuli hyvät ystävät ja kirjan esipuhe on täten myös Johnny Deppin käsialaa. Kirjan merkittävin tieto tulee Hunterin viimeisistä vuosista sillä ystävät ja perheenjäsenet muistelevat vanhentunutta Hunteria erilaisin silmin kuin nuorta gonzo-journalistia. Hunter oli viimeisinä aikoinaan huonommassa kunnossa kuin koskaan, jalan katkaiseminen ja yhä pahemmat päihdeongelmat yhdessä iän kanssa veivät elämänhalun Hunterista. Yksi kirjan koskettavimmista kohdista onkin kun hänen ystävänsä huomaavat Hunterin tajunneen oman tilansa. Riehakas Hunter oli poissa ja kipinä hänen silmistään oli kadonnut. Ei mennyt aikaakaan kun Hunter tajusi aikansa koittaneen. Elämänkerta kattaa luonnollisesti vielä muisteluja Hunterin kuoleman jälkeen, mutta suurin kirjallinen anti on tarinoissa hänen elämästään.

Pekka Mykkänen - Amerikka, hiekkaan valuvia unelmia

Helsingin Sanomien entinen Yhdysvaltain kirjeenvaihtaja Pekka Mykkänen on kirjoittanut kirjan ajastaan Amerikassa. Amerikka - Hiekkaan valuvia unelmia (2011) on myös vastapari Mykkäsen aiemmalle teokselle Kiina rynnistää huipulle (2004). Pitkänlinjan ulkomaan kirjeenvaihtaja Mykkänen tekee uudemmassa teoksessaan tiliä Yhdysvaltojen kuluneesta vuosikymmenestä. Monet, Mykkänen mukaan luettuna kutsuvat viimeistä kulunutta vuosikymmentä Yhdysvaltojen hukatuksi vuosikymmeneksi. Kaikki saa alkunsa vuoden 2001 terrori-iskuista, tuolloin maailma oli Yhdysvaltojen puolella ja kaikki tuntui vielä mahdolliselta. Tämä on Mykkäsen kirjan luonnollinen alkupiste sillä se selittää hukatun vuosikymmenen. Mykkänen oli tuolloin itse Kiinassa Helsingin Sanomien kirjeenvaihtajana, mutta tiukan ammattimaisella journalistisella asenteellaan hän on kaivanut viitteitä ja faktoja ajasta ennen omaa USA:n kirjeenvaihtajakauttaan (vuodet 2006-2010). Mykkänen kertoo myös omasta suhteestaan Yhdysvaltoihin sillä on on ollut maassa 1980-luvun lopulla vaihto-oppilaana sekä Harvardin yliopiston stipendiaattina 2003-2004. Näin ollen hänellä on muodostunut maahan kirjeenvaihtaja vuosia syvempi side ja onhan hänen nuorin poikansa Yhdysvaltojen kansalainen siellä synnyttyään. Nyt Mykkänen on palannut Suomeen ja hän toimii Helsingin Sanomien uudistuneen Työelämä osuuden päällikkönä, mutta nyt on aika palata kirjan pariin.

Mykkänen on rakentanut kirjansa kymmenen kappaleen ja näihin sidoksissa olevien aihealueiden ympärille. Afganistanin ja Irakin sodat syyskuun yhdennentoista jälkeen ovat tavalla tai toisella sidoksissa kahteen ensimmäiseen lukuun joissa käsitellään sotia ja niiden aiheuttamaa tahraa USA:n maineelle. Erityisesti kidutus niin Guantanamossa kuin Abu Ghraibissa (plus salaiset epäiltyjen lennot lukuisiin maihin) jättivät syvät arvet Yhdysvaltojen imagoon. Mykkänen on näissäkin aiheissa enemmän kuin kotonaan. Mykkänen vieraili esimerkiksi Pakistanissa ja Afganistanissa sodan aikana ja hänellä on selvästi näkemystä kirjoittaa aiheesta niin omien kokemusten kuin seuraamiensa median puolesta. Kuten Kalevi Suomela kuvasti kirjaa Ydin lehdessä 4/2001 niin Mykkänen on todella taitava kertoja ja hänen tekstiinsä uppoutuu mukaan käsittelivät ne sitten sotia tai Yhdysvaltojen finanssikriisiä. Kolmannessa luvussa hypätäänkin juuri finanssikriisien maailmaan. Tuskin mikään muu asia on saanut viimeisten kolmen vuoden aikana julkisuutta kuin taloudellinen tilanne koko maapallolla. Bernie Madoffin pyramidihuijaus johdattaa lukijan aiheeseen jossa siirrytään askel askeleelta kohti Wall Streetin rikastumisen humalaa. Mykkänen tiputtelee tekstinsä sekaan vaikuttavan määrän faktoja ja viitteitä lähteisiin, mutta teksti ei vaikuta ollenkaan akateemiselta vaan hyvin luettavalta ammattikirjoittajan työltä. Mielenkiintoisiin faktoihin kuuluu muun muassa se tieto, että George W. Bush peri Bill Clintonilta ylijäämäisen budjetin, mutta nykyiselle presidentti Barack Obamalle Bush jätti perinnöksi lähes kaksinkertaistuneen valtionvelan. Näin siis Bushin jälkeen, jonka piti edustaa tiukkaa menokuria ja valtion roolin minimoimista.

Kirjan neljäs luku on omistettu edellisille presidentinvaaleille. Obamania valtasi Yhdysvallat ja Mykkänen seurasi sivusta niin demokraattien kuin republikaanien kamppailua aina puolueiden esivaaleista lopulliseen finaaliin. Tekstistä paistaa selvästi Mykkäsen perehtyneisyys aiheeseen, sillä Yhdysvaltojen vaalijärjestelmä ei ole yksinkertainen valitsijamiehineen ja supervalitsijamiehineen. Mykkäsen intensiivinen raportointi on henkeäsalpaavaa, tuntuu kuin eläisi uudelleen vuoden 2008 tapahtumia, sillä niin eloisasti Mykkänen niistä kirjoittaa. Vuosi 2008 tuntui tarjoavan Yhdysvalloille uutta mahdollisuutta, tilaisuutta luoda nahkansa uudelleen kuten se niin monesti aiemmin historiansa aikana on onnistunut tekemään. Marraskuussa 2008 tuntuikin, että vain taivas on rajana sille, mitä maassa tulee tapahtumaan kun Obaman valinta varmistui. Yltiö-optimismi johti kuitenkin vaalien jälkeiseen krapulaan. Vaaleissa takkiinsa saaneet republikaanit suhtautuivat Obamaan kuin antikristukseen ja hetkelliseksi jäänyt toivo paremmasta hautautui nopeasti politiikan realiteetteihin. Talouskriisi ajoi ihmisiä ja yhtiöitä konkurssiin, terveydenhuoltouudistus joutui taas kerran vastatuuleen ja politiikka palasi politiikaksi. Ollaan päästy Yhdysvaltojen sisäpolitiikan keskiöön, mikä on valtion rooli kansalaisten elämässä? Tämä kahtiajako on repinyt Yhdysvaltoja sisäisesti sen perustamisesta lähtien. Mykkänen käyttää esimerkkinä juuri terveydenhuoltouudistusta, jonka Obama oli luvannut toteuttaa vaalikampanjansa aikana. Tämä aloitti kuitenkin "kapinan" keskushallintoa vastaan, taas kerran. Kansalaisia on peloteltu sosialisoidulla terveydenhuollolla vähintään Reaganin ajoista lähtien ja taas kerran vanha kytenyt kiista syttyi liekkeihin. Toinen puoli pitää julkista terveydenhuoltoa ihmisoikeutena ja toinen käytännössä ihmisoikeuden vastaisena. Esimerkiksi aborttikysymys nousee rintamalinjojen välille ja tietysti periamerikkalainen termi vapaus. Mykkänen selvittää kiistan taustoja aina laajemmalle tasolle, takaisin tulkintaan Yhdysvaltojen perustuslaista. Samalla päästään käsiksi konkreettisiin sisäisiin teemoihin, jotka USA:ssa puhuttavat ja jakavat kansalaisia sekä politiikkoja kahteen leiriin.

Nämä teemat ovat Yhdysvalloissa abortti, uskonto, aseidenkanto-oikeus ja talous. Totuuden loppu luvussa Mykkänen kertoo tästä kahtiajaosta, joka näkyy ihmisten arjessa ja elämässä eri puolilla Yhdysvaltoja. Oli kysymys mikä tahansa sillä on lähes aina kannattajansa ja vastustajansa. Monesti rintamalinja on helppo vetää liberaalien ja konservatiivien välille. Liberaalit tarkoittavat pääsääntöisesti rannikoilla asuvia suurkaupunkien asukkaita, joilla on korkeakoulututkinto, moderni arvomaailma sekä hyvin usein he äänestävät demokraatteja. Konservatiiveihin taas luetaan uskonnollisen oikeiston edustajat, jotka asuvat maan keskiosissa (ns. flyover states tai biblebelt). Abortinvastustus, konservatiiviset ja usein isänmaalliset arvot kuvaavat konservatiiveja lyhyesti, suurin osa konservatiiveista äänestää republikaaneja. Tämä sisäinen jaottelu uhkaa Yhdysvaltojen menestystä, sillä tutkimuksien mukaan ihmiset hakeutuvat jopa asumaan sellaisille seuduille jossa asuu valmiiksi samanmielisiä ihmisiä. Kun nykyään voi mediasta ja erityisesti internetistä valita haluamansa seurattavat foorumit niin toinen osapuoli voi jäädä täysin vieraaksi. Tällöin stereotypiat korostuvat ja mielipiteet korostuvat. Mykkänen käykin kirjassaan lävitse historiasta tapauksia joissa on käytetty väkivaltaa oman mielipiteen esilletuonnissa. Tällaisia lähihistoriasta ovat ainakin vuonna 1996 Oklahoman pommi-isku ja vuoden 2011 alussa tapahtunut kongressiedustaja, demokraatti Gabrielle Giffordsia vastaan tehty aseellinen hyökkäys. Kuin ihmeen kaupalla Giffords selvisi hyökkäyksestä hengissä, mutta kongressiedustajaa hänestä ei enää tule. Yhteiskunnallinen jakautuminen niin taloudellisesti, sosiaalisesti kuin psykologisesti on Yhdysvaltojen suuri haaste. Kuinka yhdistää kansa, joka ei ole millään muotoa yhtenäinen tai kuinka edes luoda järjellinen keskusteluyhteys eri ryhmittymien välille. Näihin kysymyksiin ei kukaan osaa vielä vastata, eikä Mykkänen edes pyri siihen. Sen sijaan hän siirtyy käsittelemään sitä, mikä Yhdysvaltoja yhdistää, eli kulttuuri erityisesti populaarikulttuuri.

Yhdysvaltojen populaarikulttuurin esittely paljastaa Mykkäsen haluavan kertovan Yhdysvalloista myös muita kuin huonoja uutisia. Hän itse myöntääkin kirjassaan, että hän kokee itse olevansa osittain vastuussa USA:n huonosta kuvasta Suomessa juttujensa takia. Mykkänen selvästi pitää myös Yhdysvalloista ja miksi ei pitäisi, maa on paljon enemmän kuin sen johtajat tai sen harjoittama ulkopolitiikka. Minä lukijana annan Mykkäselle anteeksi huonot uutiset ja näenkin juuri tässä tarpeellisen havainnon maan kulttuurista puhuttaessa. Jos tiedottaminen maan tilasta (niin sisäisistä kuin ulkoisista) jätettäisiin amerikkalaisten omalle vastuulle, niin millainen kuva meillä olisi Yhdysvalloista? Populaarikulttuurin tarjoama imelä kuva maasta jossa asuvaa vain R.E.M yhtyeen sanoituksia mukaillen "shiny happy people", eikö kolikon toinen puoli ansaitse tulla myös kerrotuksi? Valitettavasti uutiset tai paremmin uutiskynnyksen ylittäminen vaati "huonoja" uutisia. Siinä Mykkänen on oikeassa, että kyllä amerikkalainen kulttuuri on maailman kulttuuria. Ihmiset kaikkialla maailmassa tunnistavat elokuvat, televisiosarjat ja musiikin joka tulee Yhdysvalloista. Yhdysvalloissa asuu yli 300 miljoonaa ihmistä joten stereotypiat tyhmistä jenkeistä voidaan haudata ja tämän myös Mykkänen haluaa tuoda esille. Maa on houkutellut puoleensa maahanmuuttajia kaikkialta maailmasta ja se on tuottanut huimat määrät saavutuksia joita muualla maailmassa voidaan katsoa kadehtien. Samalla kuitenkin kuten Mykkänen kahdessa viimeisessä toteaa on maa suurten kysymysten ja epävarman tulevaisuuden ääressä, aivan kuten koko muu maailma. 
Onko Yhdysvaltojen hukattu vuosikymmen maksamassa sille johtavan valtion aseman menettämisen Kiinalle, Intialle tai kenties Brasilialle? Vai onko maailmanpolitiikassa kääntymässä uusi moninapaisen maailman aikakausi. Oli miten oli niin selvää on se, että myös tulevaisuudessa Yhdysvallat kuuluu maapallon vaikutusvaltaisempiin valtioihin. Tästä pääsemme tekstin alussa viittaamaani Kiina rynnistää huipulle kirjaan. Kansikuvia myöten kirjat tuntuvat muodostavat parivaljakon Kiimerikan jossa osapuolten välille on syntynyt sellainen duopoli josta kumpikaan osapuoli ei voi irtaantua. Yhdysvallat ovat kuluttaneet Kiinan lainarahalla viimeiset kymmenen vuotta ja vastavuoroisesti Kiina rikastunut Yhdysvaltojen kaupallaan viimeiset kymmenen vuotta. Tämä rahavirta ja sen heikkeneminen tai pysäyttäminen ei ole kummankaan osapuolen etujen mukaista ja näin ollen Kiinan ja Yhdysvaltojen välillä vallitsee tietynlainen symbioosi. Mykkänen tarttuu tuohon suhteeseen kirjan tekstissään, mutta erityisen hyvin se tulee esiin kirjojen kansikuvissa. Kiina rynnistää huipulle kirjan kansi näyttää kuvaa vaurastuneesta Kiinasta, maasta joka on palaamassa historialliselle paikalleen maailman huipulle. Amerikka kirja taas nimeään myöden kuvaa vaikeuksissa eteenpäin pyrkivää suurvaltaa, joka uhkaa valahtaa hiekkaan kiinni kun kiinalainen bisnesmies rynnistää huipulle sikari huulillaan aurinkotuolissa maaten. Pekka Mykkäsen Amerikka, hiekkaan valuvia unelmia on todella hyvin kirjoitettu ja mielenkiintoinen tilapäivitys tämän päivän Yhdysvalloista. Suosittelen lämpimästi.

Peter Englund - Sodan kauneus ja kauheus

"Tätä on sota. Ei se ole kuolemanvaaraa, ei kranaattien punaista ilotulitusta, joka sokaisee iskiessään vinkuen alas, vaan tunne siitä, että on marionettina tuntemattoman nukkemestarin käsissä, ja se tunne kylmettää joskus sydämen kuin kuolema itse olisi tarttunut siihen."

Ruotsin akatemian jäsen ja pitkänlinjan historioitsija Peter Englund tunnetaan teoksistaan joissa hän käsittelee Ruotsin suurvalta aikaa tai maailmansotia. Englundin vuonna 2009 suomennettu teos Sodan kauneus ja kauheus oli syystä tai toisesta jäänyt hyllyyn odottamaan lukuvuoroaan turhan pitkäksi aikaa. Nyt tilanne tuli korjattua ja tämä ensimmäistä maailmansotaa käsittelevä kirja on luettu. Mitä Englundin kirjasta jäi sitten käteen? Niille jotka eivät tunne Englundin tapaa kirjoittaa aiheestaan niin voidaan sanoa, että Englund käyttää valtavasti aikaa etsiessään materiaalia kirjojaan varten. Nyt käsillä oleva teos kerää yksiin kansiin ihmisiä ensimmäisen maailmansodan myllerryksessä. Teos perustuu paljolti aikalaisten päiväkirjoihin ja muistelmiin sekä myöhempiin tutkimuksiin. Englund vyöryttää sodan lukijan silmille, sillä näkökulma ei ole tekninen eikä teoreettinen vaan arkinen, niin että lukija samaistuu kirjan henkilöihin jotka ovat sattumalta joutuneet sodan kierteisiin. Sodan kauneus ja kauheus on todellinen kertomus 19 eri ihmisestä joita kaikkia yhdistää ensimmäinen maailmansota. Näistä ihmisistä suurin osa on sotilaita, mutta mukana on myös siviilejä kuten sairaanhoitajia jotka työskentelevät rintamalla. Teos etenee kronologisessa järjestyksessä ja se on todella kuvaus sodan kauneudesta ja kauheudesta.

Englundin kyky etsiä tietoa muista kuin kenraaleista tai poliitikoista on kadehdittavaa. Näiden yhdeksäntoista henkilön kuvaukset ja muistelmat sodan tapahtumista ovat sellaista tietoa jota esimerkiksi toinen kuuluisa historioitsija Anthony Beevor ei kirjoissaan tavoita. Englund ei siis kirjassaan juuri ensimmäistä maailmansotaa selittele vaan luottaa siihen, että lukijalla on normaali historiantietämys aiheesta. Oikeastaan tuo suuri kuvio koko sodan taustalla tulee kyllä esiin myös yksityisellä tasolla kirjan henkilöiden kertomana. Alun innokkuus, kun sota alkoi "sota joka lopettaa kaikki sodat", nopea sota jossa saavutetaan suuria voittoja ja niin edespäin. Kaikki aikalaiset ja seuraavat sukupolvet tietävät miten todellisuudessa kävi. Sodasta tuli raaka, armoton ja loputon. Ei laulettu enää rintamalle pääsystä vaan pelko ja epätoivo ottivat nopeasti vallan. Rauhasta ei saanut puhua ensimmäisinä vuosina, elintarvikepula paheni sodan pitkittyessä ja miestappiot nousivat uuden teknologian myötä huimaaviksi. Englundin biografiat ovat kerätty eri puolilta rintamaa eri mantereilla. Sodan kauneus ja kauheus ei ole pelkästään voittajien historiaa vaan siinä on laajasti materiaalia myös hävinneiden maiden asukkaiden ja sotilaiden kirjoittamana. Kaikkia näitä ihmisiä yhdistää se seikka, että he kokevat olevansa marionetteja suuressa näytelmässä jossa kukaan ei ole oikeasti ohjaksissa. Ajelehtimisen tunne kasvaa mitä kauemmin sota kestää ja kansa turtuu tapahtumiin.

Rivisotilaiden näkökulmasta historiaa kirjoitetaan turhan harvoin. Englund taas luottaa juuri siihen, että rivisotilaiden sanoma kiinnostaa lukijaa ja näinhän se on. Englundin kirjaa voisi kuvata sanoilla moniääninen päiväkirja. Teos tasapainottelee tietokirjan ja kaunokirjallisuuden välillä kielellisesti ja on sanomattakin selvää, että Englund on kirjallisesti lahjakas. Sodassa kauneutta ihmiset näkevät lähinnä luonnossa, sen maisemissa joissa ihminen tuntee itsensä pieneksi. Sodan kauheus taas paljastuu rintamalla jossa tehdään taktisesti järjettömiä hyökkäyksiä vain kenraaleja miellyttääkseen. Monet sotilaat eivät voi ymmärtää strategioita joita heidän tulisi noudattaa sillä he tietävät olevansa kuolemanomia, mutta heidän on pakko. Ensimmäinen maailmansota ja asevarustelujen tekninen kehitys muuttivat sodan luonnetta aiempiin sotiin verrattuna. Konetuliaseet tekivät vanhanaikaiset strategiat tarpeettomiksi, myös siviilit joutuivat kärsimään sodasta merkittävästi ja kotirintamien tuki sodalle pieneni mitä pidemmäksi sota kävi. Italialaisen Paolo Monellin sanoin: "Tämä tulee olemaan meidän paha perintömme, tai hyvä perintömme, joka tapauksessa meidän peruuttamaton perintömme - ja me tulemme aina olemaan muistojemme vankeja."

Lue myös Peter Englund - Kirjeitä nollapisteestä

Hanna Nikkanen - Viaton imperiumi

http://www.adlibris.com/fi/product.aspx?isbn=952010514X

Hanna Nikkasen oivallinen kirja Viaton imperiumi käsittelee suomalaisyritysten toimintaa kansainvälisillä kentillä. Miten Kongon kaivosteollisuus on yhteydessä Suomeen? Entä miten Iranin mielenosoitusten kukistaminen liittyy Nokiaan ja kuinka suomalainen metsäteollisuus on vyörynyt vauhdilla Etelä-Amerikkaan? Näitä suomalaisten yritysten kannalta kiusallisia kysymyksiä Nikkanen selvittää ansiokkaasti. Globalisaatio ja Kiina-ilmiö ovat asioita jotka lähes jokainen suomalainen on ainakin joskus kuullut, mutta millainen kuva meillä on suomalaisista yrityksistä jotka toimivat ylikansallisilla toimialueilla? Tiedämme, että työpaikat katoavat halvemman työvoiman perässä muihin maihin, mutta miksi suomalaiset yritykset osallistuvat myös näiden "kolmansien" maiden riistoon?

Kongon historia on surullista luettavaa ainakin kolonialismin ajoilta lähtien. Belgia oli se eurooppalainen maa, joka ensimmäisenä valtasi Kongon omaksi siirtomaakseen tai itse asiassa Kongo oli aivan ensiksi Belgian kuninkaan Leopold II henkilökohtaista omaisuutta sillä Kongoa hallitsi osakeyhtiö jonka kaikki osakkeet omisti Leopold II. Historiankirjat ovat meille kertoneet, kuinka kuningas Leopold II kohteli Kongon vapaavaltioita. Tuolloin maailmalle vietiin Kongosta norsunluuta ja luonnonkumia. Erityisesti luonnonkumin hinta oli hirvittävä sillä myöhemmin on arvioitu, että noin 4-8 miljoonaa ihmistä menetti henkensä Leopoldin vapaavaltiossa. Kesti kuitenkin lähes kuusikymmentä vuotta ennen kuin Kongo itsenäistyi rauhanomaisesti Belgiasta. Sittemmin tilanne ei ole juuri parantunut. Kongon luonnonvarat ovat koituneet sen kohtaloksi. Timantit olivat välissä haluttua kauppatavaraa, mutta sittemmin Kongon kysytyimmiksi luonnonvaroiksi on noussut metallit, joita elektroniikkateollisuus tarvitsee maailmalla.

Nikkasen kirjan tärkeimmät Kongoa koskevat metallit ovat koboltti ja tina. Suomeen näistä metalleista liittyy koboltti. Kokkolassa toimiva OMG Kokkola Chemicals Oy tehdas käsittelee koboltin eteenpäin myyntiä varten ja kun koboltin hinta on noussut viimeiset kuusi vuotta on tehtaan menestys ollut taattua, jopa niinkin taattua, että tämä yksi metalli jota ostaa yksi yritys on riittänyt monena vuonna nostamaan Suomen Kongon tärkeimmäksi kauppakumppaniksi kertoo Nikkanen kirjassaan. Mikä sitten tässä päällisin puolin hyvässä liiketoimessa on ongelmallista? Ongelmat tulevat Kongon kaivoksista ja erityisesti Kongon sekavan sisäisen tilanteen heijastuminen aivan suoraan työläisten turvallisuuteen. Kongon historia on ollut itsenäistymisen jälkeenkin yhtä sekavaa kuin sitä enemmin. Eri aseelliset ryhmittymät ja naapurimaat ovat himoinneet sen raaka-aineita. Tämä on ajanut alueen jatkuviin aseellisiin selkkauksiin joihin osallistuvat niin Kongon armeija, aseelliset kapinallisryhmät kuin epäsuorasti myös naapurimaat. Kaivoksissa tämä tarkoittaa, että kulloinkin alueita hallitseva ryhmittymä pyrkii hyötymään taloudellisesti mahdollisimman paljon kaivoksien toiminnasta. Kaivosmiehet tekevät työtä kirjaimellisesti henkensä kaupalla.

Nikkanen selvittää onnistuneesti konfliktin osapuolia ja tuo lukijansa tietoisuuteen eri metallien ja eri alueiden pahimmat ongelmat. Samoin kirjassa kerrotaan mihin nämä metallit menevät. Kännykkäteollisuus tarvitsee erityisen paljon kobolttia, kuparia, tinaa ja tantaalia. Elektroniikkateollisuuden kysyntä kasvaa maailmalla ja tämä tarkoittaa jatkuvasti kasvavaa kysyntää myös näille metalleille. Erityisesti kännykän kondensaattoreihin ja vastuksiin käytettävä tantaali on metalleista pahamaineisin, sillä sen hinta kymmenkertaistui nopeasti 2000-luvun alussa Nikkanen kirjoittaa. Kongon ja Suomessa toimivan OMG Kokkola Chemicalsin sulattamon kaupankäynti liittyy siis ihmisten tarpeisiin uudistaa elektroniikkaa yhä kiihtyvällä vauhdilla.

Viaton imperiumi on jaettu kolmeen osaa. Toinen osa vie lukijansa keskelle Iranin vihreää vallankumousta ja NokiaSiemensNetworksin osuutta Iranin valtakoneiston vastaiskussa. NSN oli myynyt vuonna 2008 televerkkokaupan yhteydessä Iranin viranomaisille valvontakeskuksen, jonka avulla viranomaiset pystyvät vakoilemaan mobiiliverkon käyttäjiä. Iranin vihreä vallankumous oli juuri käyttänyt voimanaan verkkoviestintää sillä valtion hallussa oleva media julisti vain ja ainoastaan valtion virallista totuutta samaan aikaan kun ulkomaiset journalistit oli häädetty maasta. Vallankumous hävisi taistelun ja sen petti tekniikka joka aluksi oli vihreän liikkeen perustava voima. Nikkanen on saanut käsiinsä ohjelmisto-cd:n jossa on tietoja, ei itse valvontakeskuksesta vaan paljon yleisemmin myös länsimaissa käytössä olevasta LIG (Lawful Interception Gateway) viranomaisten käytetystä välineestä, joka oli myös Iranin viranomaisten käytettävissä. Samalla kun itse valvontakeskus jäi kirjassa paljastamatta niin Nikkanen keskittää kaikki tarmonsa tähän arkipäiväiseen LIG:n tutkimiseen ja tämä onkin täysosuma. LIG kun ei sano monelle suomalaiselle yhtään mitään, mutta asiaan perehtymällä saa kattavan kuvan siitä, miten helppoa viestiliikenteen valvominen loppujen lopuksi on.

Iranin tapahtumat johtivat Nokiaan kohdistuvaan boikottiin maassa. Täytyy muistaa, että Iranin 76 miljoonasta asukkaasta yli puolet ovat alle 30-vuotiaita joten boikotilla on myös seurauksensa sillä ennen vihreän liikkeen pettymystä Nokia oli ollut juuri nuorten iranilaisten silmissä "se" merkki. Vuoden 2009 aikana boikotin seurauksena kaikki kuitenkin muuttui. Pelkästään heinäkuussa 2009 Nokia menetti yli 60 prosenttia markkinoistaan Iranissa ja samaan aikaan "Connecting people" vääntyi julisteissa ja netissä muotoon "Shooting people". NSN ei osannut tarjota Nikkaselle tyydyttäviä vastauksia siitä, mitä Iraniin todella myytiin. NSN:n Iran kaupoista vastannut Lauri Kivinen on muuten Yleisradion nykyinen toimitusjohtaja. Tätä jos mitä voisi nimittää ironiaksi. Kirjan toisen osan ja koko kirjan parasta antia on Nikkasen erinomainen selvitys viestinnän valvonnasta ja tämän valvonnan kiertämisestä. Mitä sensuroidaan, miksi ja miten? Samalla teoksesta löytyy myös hyödyllinen opas jokaiselle suomalaiselle. Tiedämmekö edes, että jokaisesta nettisivulla käynnistä jää jälki palvelunvastaanottajan tietoihin? Tuskin. Tämä tieto ei katoa oman koneen sivuhistoriaa tai evästeitä poistamalla vaan jokainen käyntisi eri nettisivuilla tallentuu automaattisesti palveluntarjoajan tietoihin vähintään kahdeksi vuodeksi.

Kirjan kolmas ja viimeinen osa vie Etelä-Amerikkaan. Lähes jokainen suomalainen lienee muistaa parin vuoden takaiset uutiskuvat Argentiinan ja Uruguayn rajalta jonne avattiin silloin Metsä-Botnian sellutehdas. Argentiinassa osoitettiin mieltä kiivaasti tehdasta kohtaan, mutta tämä on vain pieni osa sitä todellisuutta jossa suomalaiset metsäjätit Etelä-Amerikassa toimivat. UPM omistaa nykyisin tuon Fray Bentosin sellutehtaan, mutta myös Stora Enso on hyvin näkyvästi esillä erityisesti naapurimaa Brasilian eukalyptusbisneksessä. Metsäteollisuus on suunnannut halvan raaka-aineen perässä uusille alueille. Suomessa työpaikat häviävät ja samaan aikaan metsäteollisuus suuntaa alueille jossa sen toiminta on suurella voimalla mahdollisimman pitkälle automatisoitua. Samalla jättimäisiksi kasvaneet eukalyptusviljelmät vievät ravinteet maaperästä joka köyhdyttää paikallisten ihmisten viljelymahdollisuuksia. Kolmannen osan vahvuus on jälleen kerran Nikkasen kyky tehdä monimutkaisesta lukijan kannalta ymmärrettävää. Metsäyhtiöiden ja maattomien kiistat eivät ole niin yksinkertaisia vaan tässäkin sopassa on mukana useita eri toimijoita. Tässä juuri Nikkasen vahvuus piilee. Hän osaa selvittää eri osapuolet ja tuoda lukijan eteen kaikki kiistan osalliset. Osansa kritiikistä saa myös ansaitusti suomalainen media ja sen sylikoiramaisuus suuryritysten edessä. Tätä kritiikkiä lukiessa mieleeni tulee Pekka Mykkäsen kirjoitus ajalta jolloin hän oli Helsingin Sanomien Kiinan kirjeenvaihtaja. Mykkänen kirjoitti, että vaikka hän ei todellakaan ollut kiinalaisten viranomaisten suosiossa niin ainoa kerta kun häntä koko Kiinan kirjeenvaihtajuuden aikana uhattiin väkivallalla tuli suomalaiselta kauppavaltuuskunnan jäseneltä, joka kirosi Mykkäsen kriittisiä kirjoituksia Kiinasta ja uhkasi vetää tätä turpaan koska joutuu nuolemaan kiinalaisten persettä Mykkäsen kirjoitusten vuoksi. Mykkänen onkin ollut ammattikuntansa kirkkaimpia edustajia joka ei ole vaiennut kaupallisten intressien vuoksi, mutta valitettavan usein asiat ovat toisin kuten myös Nikkanen kirjoittaa.

Viaton imperiumi antaa lukijalleen hyvän kuvan siitä, mitä tämän hetkinen kansainvälisinen yritystoiminta todellisuudessa suuryrityksille on. Voittoja haetaan sieltä, mistä kokonaiskustannukset tulevat kaikista edullisimmaksi. Jotta toiminta pysyy kestävällä pohjalla on meidän kuluttajien syytä tietää, mitä konkreettisesti tällainen toiminta tarkoittaa niin työntekijöiden kuin ympäristön kannalta. Muuten olemme palaamassa aikaan jolloin rikkaudet haettiin köyhistä maista välittämättä niiden kustannuksista vähääkään. Viaton imperiumi on tinkimättömän journalismin kirkkaimpia lippulaivoja.

Paha, pahempi, yhteiskunta

Yhteiskunnallinen tyytymättömyys on kasvanut Suomessa, ainakin jos käytämme mittarina politiikkaa ja julkista keskustelua siitä. Politiikka on ryvettynyt vaalirahasotkuissa ja epämääräisissä toteutumattomissa lupauksissa. Perussuomalaisten nousua pidetään juuri yhtenä esimerkkinä protestista politiikkaa ja yhteiskuntaa vastaa. Mitä tarkalleen ottaen tarkoittaa protestoida politiikkaa tai yhteiskuntaa vastaan? Kun ihminen sanoo kyllästyneensä nykymenoon, mitä hän oikeastaan tarkoittaa? Olivatko asiat ennen paremmin, tuskin kuitenkaan. Suomi on tällä hetkellä paremmin toimeentuleva kuin koskaan aiemmin. Mistä sitten kiikastaa? Mikä on sitten politiikan vika? Itse politiikan vika on tuskin mikään, vika on ihmisissä, jotka tekevät politiikkaa ja jos tarkkoja ollaan niin vika lienee tuskin heissäkään vaan itse poliittisessa järjestelmässä.

Mikä on yhteiskunta ylipäänsä? Kun puhumme yhteiskunnasta, mitä se tarkoittaa? Yhteiskunta on abstrakti termi joka viittaa tietyllä alueella oleviin yksilöihin ja yhteisöihin. Nämä yksilöt ja yhteisöt muodostavat keskenään vuorovaikutussuhteita, samalla yhteiskunnissa on muodostunut insituutioita ja valtarakenteita. Kulttuuri on myös osa yhteiskuntaa. Nykyiset yhteiskunnat koostuvat kolmesta eri osa-alueesta, jotka ovat julkinen sektori (valtio), yksityinen sektori (markkinat) ja kolmas sektori (kansalaisyhteiskunta). Nykyisessä terminologiassa käytetään myös termiä neljäs sektori, joka tarkoittaa perhettä ja ystäväpiiriä. Yhteiskunta ei siis vain ole "tuolla jossain", vaan se on läsnä kaikkialla.

Mitä sitten vaadittaisiin poliittisen järjestelmän muuttamiseksi? No, yksiselitteisesti vaadittaisiin yhteiskunnallista muutosta. Yhteiskunnan rakenteiden todellinen muuttaminen onkin vain vaikeampaa kuin äänestäminen muutaman vuoden välein. Kaikki se mikä on yhteiskunnan vika, onkin itse asiassa meidän oma vikamme. Yhteiskunta ei ole tuolla jossakin, vaan se on juuri tässä ja nyt ja me kaikki olemme osa sitä. Yhteiskuntaa ei voi muuttaa muuttamatta myös itseämme, sillä yhteiskunta on kuitenkin sen osiensa summa. Jokainen kansalainen on osa yhteiskuntaa jossa hän elää. Se on vain näin yksinkertaista, sillä jokainen meistä vaikuttaa siihen millainen yhteiskunta esimerkiksi suomalainen yhteiskunta on. Mikä sitten saa ihmiset suuntaamaan syyttävät sormensa kohti yhteiskuntaa tai politiikkaa, loppujen lopuksi kansalaisethan ne ovat olemassa olevat kansanedustajat valinneet. Olisiko osittain myös peiliin katsomisen paikka?

Tarkoitukseni ei ole puolustella politiikkoja tai politiikkaa millään tavalla, vaan tuoda se fakta esille, että loppujen lopuksi tilanteen muuttamiseksi vaaditaan enemmän tekoja kuin eduskuntavaaleissa äänestäminen. Jotta yhteiskunnallisia rakenteita saataisiin muutettua, vaikka nyt enemmän kansalaisyhteiskuntaa suosivaksi niin se vaatisi ensinnäkin kansalaisyhteiskuntaan lisää aktiivisia toimijoita, sillä pelkkä valittaminen ei kuitenkaan vie asioita eteenpäin. Poliittisen järjestelmän muutos vaatii yhtä lailla uusia toimijoita, jotta yhteiskunta pysyy toiminnassa. Mikäli haluamme saada lisää vastuuta kansalle niin se tarkoittaa, että kansalaiset tulevat jatkossa osallistumaan aiempaa enemmän asioiden käsittelyyn, niin tiedollisesti kuin käytännöllisesti.

Rajaa puolueiden ja kansalaisjärjestöjen välillä tulisi kaventaa. Tämä voisi aktivoida uutta väkeä mukaan toimintaan. Yhteiskunnan tai politiikan syyllistäminen vaatii siis myös omaan peiliin katsomista. Mitä minä voisin tehdä toisin? Olla enemmän kiinnostunut politiikasta ja yhteiskunnallisista kysymyksistä kenties. Ainakaan ratkaisu ei löydy MTV3:n viihdeuutisista. Toivottavasti tämä herättää ihmiset ajattelemaan yhteiskunnallisia kysymyksiä aiempaa enemmän sillä ajatukset siitä, että yhteiskunnalliset asiat tai politiikka eivät kosketa minua ovat yksiselitteisesti vääriä. Politiikka luo suuntaviivat harjoitettavalle yhteiskuntapolitiikalle, joka taas koskettaa jokaista tämän yhteiskunnan jäsentä lukemattomin eri tavoin. Yhteiskunta ei ole tuolla jossain, se on tässä ja nyt.