Kansa kaikkivaltias

Mikä erottaa Ranskan ja ranskalaiset suomalaisista? Tähän kysymykseen löytyisi varmasti monta vastausta, mutta nyt haen vastaukseksi mielenosoituskulttuuria. Ranskassa parasta aikaa ammattiliitto CGT:n mukaan 3,5 miljoonaa ihmistä osoittaa mieltään eläkeuudistusta vastaan. Ranskan sisäministeriön mukaan kaduilla olisi "vain" 1,1 miljoonaa mielenosoittajaa, mutta joka tapauksessa kyseessä on todella iso ihmismassa. Asukaslukuun suhteutettuna vastaavat luvut olisivat Suomessa noin 250 000/80 000 mielenosoittajaa. Viime viikon perjantaiksi suunniteltu yhteisöpalvelun yleislakko keräsi vain kourallisen ihmisiä eduskuntatalon portaille. Miksi eri maiden mielenosoituskulttuurit ovat niin erilaisia?

Lähdetään liikkeelle politiikan kuumasta vuosikymmenestä eli 1960-luvusta. Mielenosoituksia järjestettiin eri puolilla maailmaa niin Euroopassa kuin Yhdysvalloissakin. Maailma oli jakautunut eri blokkeihin, vastustettiin Vietnamin sotaa, kapitalismia ja vaadittiin samalla kansalaisoikeuksia. Mieltä osoitettiin paikasta riippumatta. Sotien jälkeen syntynyt sukupolvi halusi pyyhkiä historian unholaan ja rakentaa uuden uljaamman maailman, joka perustuisi humanismin ja ihmisoikeuksien kunnitoittamiseen. Sittemmin mielenosoituskulttuuri on hiipunut eri maissa kuten esimerkiksi Suomessa lähes olemattomaksi, mitä on tapahtunut ja miten tähän on tultu?

Otetaan esimerkki Atlantin takaa. Vuosi 1968 ja demokraattipuolueen puoluekokous Chicagossa. Vain pieni yksittäinen tapahtuma tuon vuoden kaikista mahdollisista, mutta samalla hieman taustaa Euroopassa vähemmän tunnetuista tapahtumista. Murhatun Robert F. Kennedyn tilalle piti valita demokraateille uusi tuleva presidenttiehdokas. Euroopassa muistellaan vuotta omista syistään, muun muassa Praha, Pariisi ja myös Helsinki olivat osa tätä maailmaa kuohuttanutta vuotta, mutta myös Yhdysvalloissa vuosi 1968 on jäänyt elämään ihmisten mielissä. 1960-luvun lopun maailmanpoliittinen tilanne oli toinen kuin tänä päivänä ja elettiin aikakautta jolloin henkilökohtainen oli poliittista. Yhdysvalloissa vuosi jäi elämään Robert F. Kennedyn ja Martin Luther Kingin murhien ja seuranneiden väkivaltaisuuksien sekä mielenosoitusten vuoksi.

Chicagossa järjestetty demokraattipuolueen puoluekokous noudatti "ajanhenkeä". Mielenosoittajat saapuivat paikalle Chicagoon ja kaaos oli valmis. Hätiin hälytetty kansalliskaarti kohteli rajusti Yippie nuorison järjestämää "Elämän festivaalia". Puoluekokouksen aikaiset tapahtumat ovat jääneet elämään muun muassa Hunter S. Thompsonin artikkeleissa ja Abbie Hoffmanin kuvauksissa tapahtumista. Hunter S. Thompson kuvaili Chicagon poliisin ja kansalliskaartin toimintaa hulluudeksi ja Thompson ei ollut ainoa median edustaja joka jäi poliisien jalkoihin. Median edustajat eivät olleet turvassa viranomaisten kovilta otteilta ja täysi kaaos pääsi irti. Elokuun 28. päivä edustaa kaikkea sitä, mikä meni pieleen Chicagossa. Grant puisto toimi näyttämönä näytökselle, joka edusti pitkään yhtä Yhdysvaltojen poliisivoimien mustimpia hetkiä. Tuona vuorokautena koko Chicagon keskusta peittyi kyynelkaasuun. Seurannut viranomaisväkivalta ja yhä kiristyneet turvatoimet muun muassa republikaanien ja demokraattien puoluekokouksien ympärillä on tappanut amerikkalaisten mielenosoituskulttuuria. Toki mieltä osoitetaan yhä, mutta suuria massa mielenosoituksia keräävät harvat tapahtumat. Viime vuosista tunnetuin Irakin sotaa vastustaneet mielenosoitukset.

Chicagon mielenosoittajat halusivat parempaa maailmaa ja muutosta. Tämä on lienee yhteistä suurimmalle osalle mielenosoituksista. Miksi yhä enenevässä määrin suuri yleisö ei koe mielenosoituskulttuuria omakseen? Olemmeko kasvaneet passiivisuuteen? Emmekö enää usko, että voimme vaikuttaa asioihin mielenosoituksilla? Uskon, että poliitikot olisivat heränneet aivan eri tavalla jos viime perjantaina eduskuntatalon eteen olisikin kerääntynyt se 10 000 mielenosoittajaa. Miksi näin ei tapahtunut? Mikä on muuttunut viimeisten vuosikymmenien aikana kun ihmiset eivät ole valmiita lähtemään mukaan mielenosoituksiin?

Ensimmäinen selitys on ilmeinen. Ihmisten mielenkiinto vaikuttamista kohtaan on muuttunut. Mielenosoituksiin ja niiden seurauksiin ei enää uskota, kuten ei myöskään politiikkaan. Muuttunut maailma heijastuu niin politiikkaan kuin myös ihmisten uskoon vaikuttamismahdollisuuksistaan. Suora demokratia kyllä kiinnostaisi monia, mutta on eri asia mitä sen puolesta oltaisiin valmiita tekemään. Toiminta ja siihen sitoutuminen vaatisi taas uudenlaista aktivoitumista ja mielenosoituskulttuurin muutosta eli paremminkin sanottuna paluuta vanhaan. Suomessa mielenosoituskulttuuri on ollut aiemmin voimissaan ja voikin sanoa, että monet työelämän edut on saavutettu ammattiyhdistysten ja työntekijöiden yhteisrintamalla niin lakkoilemalla kuin osoittamalla mieltään. Mitä tämän päivän Suomessa pitäisi tapahtua jotta massat saataisiin taas kadulle?

Toinen selitys liittyy valtaan. Valtaa voidaan tarkastella kahdelta eri kantilta. Yhtäältä Suomessa mielenosoittajat on viime vuosina leimattu "toisiksi", anarkisteiksi, rettelöitsijöiksi tai muuten vain marginaaliryhmiksi. Tämä on vaarallista sillä median keinoin ihmisille tuotetaan mielikuvaa, että mielenosoittajat ovat vaarallisia "toisia". He eivät siis ole kunnon kansalaisia, jotka käyvät töissä, vievät lapsensa päivähoitoon tai kouluun. Ihmisiä jotka maksavat kiltisti veronsa ja kuluttavat oikeuttaakseen oman "kunnon kansalainen" statuksensa. Media on tässä pelannut kiltisti valtaapitävien pussiin ja neljäs valtiomahti vallan vahtikoirana näyttää taas kerran enemmän vallan sylikoiralta.

Toinen valtaan liittyvä selitys on taloudellinen valta. David Harvey on muiden muassa todennut, että omistusasumista suosiva politiikka ei ole koskaan tähdännyt ihmisten aseman parantamiseen vaan siihen, että suuren lainan ottanutta ihmistä on paljon helpompi kontrolloida. Harvey huomauttaa, että Yhdysvalloissa omistusasumisesta tehtiin 1930-luvulla politiikan keinoin kaikille haluttava asumisenmuoto. Tällä kaikella on tähdätty siihen, että tuon ajan työläismielenosoituksen ja lakot saatiin loppumaan, koska asuntolainan ottanut ihminen ei lakkoile tai osoita mieltään. Tämän vuoksi mielenosoituksiin osallistui 1960-luvulla Yhdysvalloissa etupäässä nuoria sukupolvia, jotka eivät olleet vielä ostaneet asuntoaan/asettuneet aloilleen. Ylipäänsä voidaan ajatella, että opiskelijoiden suhteellinen yliedustus eri maiden mielenosoituksissa johtuu osittain siitä, että heillä ei ole vielä taloudellisia velvoitteita niskassaan ja he ovat eri lailla "vapaita" osallistumaan yhteiskunnalliseen toimintaan kuin perheen perustaneet ja omistusasunnon lainarahalla ostaneet "kunnon" kansalaiset. Taloudellinen valta on siis myös poliittista valtaa.

Mielenosoituskulttuurin erilaisuuksia ei voi selittää millään helpoilla vastauksilla. Ranskan ja Suomen välillä eroja löytyy perinteissä, mutta vain viimeisten vuosikymmenien osalta. Lisää eroja löytyy myös omistusasumisen osalta sillä Ranskassa kuten myös esimerkiksi Sveitsissä vain 22 prosenttia väestöstä asuu omistusasunnossa. Suomessa omistusasumista on rohkaistu talouspoliittisten keinojen avulla jo pidemmän aikaa. Media käsittelee myös mielenosoituksia eri tavalla, siinä missä Suomessa korostetaan julkisen rauhan järkkymistä ja taloudellisia haittoja, Ranskassa lehdistö asettuu huomattavasti useammin mielenosoittajien puolelle. Eri asiat vaikuttavat mielenosoituskulttuurin ja sen kansalliseen muotoutumiseen, mutta toivottavaa olisi, että myös Suomessa mielenosoitukset eivät jäisi vain nettiklikkauksiksi.